Vieras huone

Seuraavaksi esittelyssä viides kirja kirjallisuuskatsauksestani, Marija Vantin Vieras huone. 

Marija Vantti on omistanut kirjan muistisairaalle äidilleen sekä anopilleen. Hän kertoo, että kirjasta piti alun perin tulla tietokirja mutta kirjan päähenkilön Kaisan kuvitteellinen mielenmaisema imaisi mukanaan. Vantti on halunnut eläytyä muistisairaan mielen sisälle ja kertoa miltä muistisairaus tuntuu. Kaisan tarina kerrotaan hänen sisäisen puheensa kautta. Kirja on kuin tajunnanvirralla kirjoitettu päiväkirja, pulppuava monologi jonka kautta muistisairauden eteneminen piirtyy esille.

Kirjassa on kolme lukua: kotona, vieras huone ja kotiin. Alussa kuvaillaan Kaisan opettajantyössä ilmeneviä muistipulmia. Oppilaiden nimien ja papereiden katoaminen aiheuttaa harmia. Tapahtuu useita arkipäiväisiä unohduksia, sekaannuksia ja tavaroiden katoamisia. Kaisa kuitenkin löytää vielä nimet ihmisille ja asioille, toimii aktiivisesti ja kuvailee tapahtumia tietoisesti. Tarina etenee Kaisan kertomana, tuntuu kuin jokainen ajatus ja tunne päivän tapahtumien lisäksi raportoitaisiin. Teksti ei etene kronologisesti tai loogisesti, vaan ajatusääni virtaa kiivasta tahtia, poukkoillen havaintojen ja tuntemusten välillä. Lukija tulee imaistuksi Kaisan mielenmaisemaan alusta alkaen.

Kaisan mielen liikkeet hahmottuvat lukijalle koskettavasti. Kuvaillaan, kuinka hän on hautajaisissa ja ihastelee kukkia, ihmettelee tilannetta: ”Täällä on surullista, kun äiti on kuollut. Meidän ihana äiti. Se tuoksuu lehmältä. Karjalanpaisti on varmasti mummon laittamaa. Niin hyvää se on. Ja miksi Paavon kuva on pantu pöydälle? (Vantti 2009: 31.) Kaisa ei ymmärrä olevansa miehensä Paavon hautajaisissa, hänen mielensä aikamatkailee ja muistikuvat sekoittuvat keskenään.

Tytär Aija hoitaa Kaisan asioita mutta Kaisan mielestä on epäilyttävää, kun Paavon tavaroita viedään pois ja puhutaan lääkäristä, hän kun vain haluaisi lämmittää uunia: “Monta kertaa on höpöttänyt siitä lääkäristä. Minä olen ihan kunnossa, jos vaan on lämmintä.” (Vantti 2009: 34.) Kaisa haluaa pärjätä itsekseen ja päättää omista asioistaan. Lääkärikäynnit ja muistitestin tekeminen tuntuvat Kaisasta turhilta, hän kokee muistavansa: ”Muistan vaikka mitä. Että Aija on minun. Ja tämä on meidän koti. Ja muistan että tätä valkeaa lääkettä pitää ottaa joka päivä. Ja tänne pitää päästää joku nainen. Joka päivä pitää aukaista ovi. En ole sairas, mutta aukaisen silti. Jättäisivät minut nyt rauhaan. Antaisivat olla, että pärjäisin.” (Vantti 2009: 37)

Vieras huone -osiossa Kaisa on hoitokodissa eikä tunnista ympäristöään. Hoitokoti on hänelle vieras, tekstistä välittyy jatkuva hämmennyksen tunne ja kaipuu kotiin, halu tuntea olevansa tutussa paikassa. ”Nyt minä lähden kotiin! Tähän taloon on muuttanut niin outoa porukkaa. Joku valkoinen tulee ja vaihtaa kuivan puvun. Nostan käden ja hups. Nyt on hyvä. Sänky on hyvä, mutta kiiltävä. Tämä ei ole meidän sänky. Tämä on vieras huone.” (Vantti 2009: 49)

Kaisan kertojaääni muuttuu loppua kohden, ilmaisu typistyy, lauseet lyhenevät, sanat jäävät unholaan mutta tunnetilat säilyvät kuitenkin ymmärrettävinä. Aika on sekoittunut, mennyt ja nykyhetki eivät pysy omilla paikoillaan. Ymmärrys miksi asioita tapahtuu, on kadoksissa, hän kokee esimerkiksi suihkun ja peseytymisen epämiellyttävänä. Lapsuusmuistot, äiti ja isä alkavat esiintyä yhä enemmän hänen ajatuspuheessaan. Hoitajat kuvataan “naamoina” jotka ovat välillä vihaisia tai ystävällisiä. Kaisa aistii tunnetilat kirkkaasti. “Naama päivittelee kaikkea. Seinässä sihisee jo. Minä en mene. Minä en halua sihinään. Se pistelee ja on kylmää. Käsi tulee ja pyyhkii. Koko aitta on täynnä tavaraa. Menen järjestämään.. mutta miten pääsen tämän puron yli?” (Vantti 2009: 62-63)

Hoitajien toimenpiteiden kuvaaminen Kaisan näkökulmasta saa ajattelemaan miltä tuntuu olla toisten vallassa. Syntyy valta-asetelma joka ahdistaa ja alistaa. Kaisa on hoidon kohde, häntä riisutaan, puetaan ja pestään. Hän ei ole aktiivinen toimija, hän havainnoi ja kokee, yrittää ymmärtää mielessään mutta ei saa hoitajiin tunneyhteyttä. Tekstistä ei nouse esille turvallisuuden ja luottamuksen kokemuksia, joita hyvä ihmislähtöinen hoito ja hoiva voivat synnyttää.  TunteVa -toimintamallin avulla Kaisan oloa voitaisiin helpottaa. Tunteiden ja reaktioiden huomioiminen ja niihin vastaaminen olisi tärkeää, jotta muistisairaalle syntyisi turvallinen kokemus hoidosta ja hoivasta.

Viimeisessä osiossa Kaisan ajatusääni muuttuu runollisemmaksi: “Ääni huojuu, tulee ja menee. Tuuli laulaa kaivossa. Nousee ylös. Tuuli puhaltaa valon. Valo hyppää seinälle. Valuu seinällä”. Muistisairauden eteneminen kuvataan kielen ja ajattelun taitojen haurastumisena. Nimet ja sanat katoavat, kerronta muuttuu havaintojen ja aistimisen kuvaukseksi. Lopussa Kaisa on “pala palalta riisuttu”, lepäämässä sikiöasennossa sängyssä. Kuoleman hetkeä kuvaillaan matkana kohti alkukotia, äitinsä kohtua. “Raivoisa myrsky vapautti hänet elämästä, Hauras murtui ehjäksi”. (Vantti 2009: 76, 81)

Kaisan sisäisen maailman seuraaminen tuntuu lukijasta surulliselta ja lohduttomalta. Kokemus on voimakas ja sen myötä syntyy vaikutelma, että ymmärtää paremmin muistisairauden kokemusmaailmaa, vaikka Kaisan tarina onkin fiktiota. Kirjailijan taito kuvitella ja eläytyä on tässä kirjassa vahvaa.