Eksyneen muistikirja

Kirjallisuuskatsaukseni 7. kirja on Selja Ahavan Eksyneen muistikirja.

Kirjan päähenkilö Anna elää monessa ajassa samaan aikaan. Kerronta hyppelee menneisyyden ja nykyisyyden välillä, rakentaen pala palalta kuvaa Annan elämästä ja kokemuksista. Välillä ollaan Annan mielikuvituksen viemänä kävelyllä Jumalan kanssa, keskustellaan hänen kotiinsa ilmestyneen karhuperheen kanssa tai harhaillaan Lontoossa vailla tietoa päämäärästä. Annan tarina ei etene kronologisesti, vaan sitä valaistaan lukijalle hyppimällä ajasta ja paikasta toiseen, tietämättä mikä on todellista ja mikä kuviteltua.

Kerronnan kiehtova ja sadunomainen tapa saa lukijan ajattelemaan muistamisen ja unohtamisen merkityksiä. Anna ihmettelee miksi jotkut hetket jäävät mieleen ja toiset eivät. Olivatko mieleen jääneet jollain lailla erityisiä. Hän hämmästeli, millaisia asioita unohti ja millaisia muisti. Hän muisti tarkkoja yksityiskohtia paikoista: “punainen mattoteline, lohkeillut maali, ohut puhdas lumi, viemäriritilä, kahdeksassa ikkunassa valo.” Anna käytti muistikirjaa apunaan, hän ikään kuin keräsi itseänsä kirjoittamalla listoja ja keskittymällä tosiasioihin. (Ahava 2011: 27, 39.)

Ajantajun muutosta kuvaillaan ajan hajoamisena palasiksi “Se levisi kuin tilkkupeitto polvilla, kaikki palaset samankokoisina ja yhtä etäällä toisistaan. Niitä palasia Anna sitten ihmetellen katseli, pystymättä löytämään mitään suurempaa logiikkaa.” Kirjan rakenne on myös palamainen, perinteistä logiikkaa pakeneva. Joskus muistin palaset “nousivat sairaalan peitolta ilmaan, alkoivat tanssia ja menivät sikin sokin.” Anna suhtautuu tähän nauraen, tiedostaen että palaset lentelevät miten sattuu ja että se on silti “fantastista”. (Ahava 2011: 14.)

Anna muistaa kirkkaasti saaren, hänelle tärkeän paikan jonne hän mielessään matkaa, kun todellisuus ympärillä tuntuu sekavalta. Saareen liittyvät tunnemuistot ovat vahvoja ja siellä elettyä elämää sekä sen luontoa kuvaillaan tarkasti ja kauniisti. Saaressa oli myös hänen miehensä Antti, jonka traaginen, ennenaikainen kuolema ehkä aikaansai Annan mielen ja muistojen haurastumisen.

Unohtaminen aikaansaa monenlaisia ihmetyksen aiheita. “Jääkaappi piti vielä tarkistaa. Hämmästyksekseen hän löysi sieltä seitsemän litraa maitoa, miksi hän oli niin monta ostanut?” Annan mielikuvitus tuo hänen kotiinsa majailemaan karhuperheen, joka sotkee ja syö hänen ruokansa: “Keittiössä oli syöty. Anna oli käynyt kaupassa juuri edellisenä päivänä, mutta nyt ei ollut leipää, puurohiutaleita eikä banaaneja.” (Ahava 2011: 105, 100.) Ehkä Annan mieli kehittää selityksiä oudoille asioille, kuten sille että hän ei ollutkaan käynyt kaupassa, ehkä hänen mielikuvituksensa keventää unohtamista?

Annan unohtelu alkaa vaikuttaa hänen kotona pärjäämiseensä. Veli tulee auttamaan häntä radion ja tv:n käytön kanssa. “Kaukosäätimen nappulat olivat hänelle liian pieniä ymmärtää.” (Ahava 2011: 97). Anna eksyy pahasti kävelylenkillä ja hänet kuljetetaan kotiin poliisien kyydissä. Kun Anna unohtaa hellan päälle ja keittiössä syttyy tulipalo, veli alkaa järjestää asioita, vie lääkärille ja muistitesteihin. Anna kiukustuu, sanoo muistavansa ruokareseptit ulkoa, seuraavansa uutisia kahdella kielellä ja tietävänsä mitä kellarin kaapeissa on. (Ahava 2011: 149.)

Anna hukkaa tavaroita, tunteja ja sanoja. Hän kuvailee tunnetta seuraavasti: “Joku vetelee luudalla ja lapiolla, kitkee, kaivelee ja kovertaa, eksyttää metsään ja heittää lopulta desinfiointiainetta päälle. Tyhjentää päätä.” Anna takertuu konkreettisiin, selkeisiin asioihin, tekee listoja, kaipaa pakasterasioissa olevia marjojaan, häntä ahdistaa kun “yksityiskohdat varisivat pois paikoiltaan”. (Ahava 2011: 97-105, 106-107) Hän ikään kuin pitää kiinni itsestään kielen avulla, nimeämällä asioita, listaamalla havaintojaan. Kirjasta nousee esille ajatus minuuden ja kokemisen kyvyn säilymisestä, vaikka muistot haurastuvat eivätkä pysy järjestyksessä.

Kirjan sävy on lohdullinen ja päähenkilöään ymmärtävä. Annan mielikuvitusmaailma vaikuttaa korvaavan unohdettua, tuovan lohtua ja selitystä asioille. Kirjan lopussa Anna on vanha ja sairaalassa, Anna palaa mielessään saareen ja tekee matkaa sinne yhdessä jumalan kanssa. “Aatella että mä pääsin vielä käymään, sanoi Anna ja alkoi sitten kävellä hitaasti kohti kotipihaa.” (Ahava 2011: 205.)

Hyvä isä

Kuudentena kirjana kirjallisuuskatsauksessani on Saara Kesävuoren Hyvä isä.

Päähenkilön, keski-ikäisen Helenan iäkäs isä sairastuu Alzheimerin tautiin. Helena käy kirjassa läpi omaa perhehistoriaansa ja suhtautumistaan isän muistisairauteen. Tieto diagnoosista teki tulevaisuudesta “reikäisen ja hauraan”. Kerronnasta nousee esille sairauden kulun ennustamattomuus ja yllätyksellisyys. Jokin johon ei voinut valmistautua. Helenaa ahdistaa usein isän katseen sameus: ”Johonkin tunnistamattomaan sisäiseen maisemaan käpertynyt katse.” “Aivan kuin isä olisi oman päänsä sisällä katsonut etäistä, sumun peittämää maisemaa kykenemättä sijoittamaan siihen pään ulkopuolella eläviä ihmisiä.” “Jos silmät olivat sielun peili, Alzheimer oli jo tammikuussa varastanut isän sielun. Isän katse oli kadonnut.” (Kesävuori 2008: 9, 56, 94, 195.)

Helena löytää kuitenkin ajatuksistaan lohdullisuutta, hän ajattelee, että ihmisen lapsuus oli juuret ja aikuisuus kasvaa “puuksi” niille juurille. Kun Alzheimeria sairastavalta katoaa ensin lähimuisti, se tarkoittaa “vain” hidasta kuihtumista, juurien pysyessä syvällä maassa. Kun muisti katoaa, vanhukset voivat kuitenkin säilyttää ihmisyytensä palaamalla lapsuuteensa. (Kesävuori 2008: 58.)

Isä ei muistanut missä asui tai milloin oli syntynyt, ei tunnistanut olevansa sairaalassa odottamassa paikkaa hoivakotiin, ei käsittänyt mikä viikonpäivä on, mutta portviinimerkit ja miten niitä kuuluu eri vuodenaikojen mukaan maistella, hän muisti täsmällisesti kuten lempielokuvansa. Helena ja isä joivat sairaalassa portviiniä ja katsoivat yhdessä elokuvia. Se oli heille “ajatusten ja tunteiden säännöllinen kohtaamispaikka”. (Kesävuosi 2008: 96, 98.)

Isän lähimuistin hapertuessa, todellisuus ja elokuvat alkavat sekoittua mielessä. Hän uskoo menevänsä naimisiin ihailemansa Marilyn Monroen kanssa. Helena ymmärtää, ettei isää kannata palauttaa reaalimaailmaan, vastoin lääkärin mielipidettä. Hän haluaa antaa isän olla iloinen niistä asioista, jotka hän vielä muistaa, kuten Marilyn Monroe. Helena ajattelee, ettei ole väliä ovatko kertomukset totta, että isällä on oikeus tulla kohdelluksi omien periaatteidensa mukaisesti ja toteaa: ”Alzheimer antoi isälle naisen, jota sitä aiemmin yksikään mies ei ollut kokonaan saanut.” (Kesävuori 2008: 178, 86, 96.)

Helena pelkää, että isä muuttuu sairauden myötä, pelkää että isä ahdistuu ja muuttuu avuttomaksi, menettää elämänhalunsa. Kirjassa elää kuitenkin vahvana huolien rinnalla toiveikkuus, inhimillinen asennoituminen ja kyseenalaistaminen: “Jospa ihminen sisin minä oli jotakin muuta kuin se minä joka oli hukassa loppuvaiheessa Alzheimer-potilailta?”  Helena näkee muistisairauden ajassa elämisestä kieltäytymisenä ja hän ajattelee, että isällä on “hallussaan ajassa elämisestä kieltäytymisen lohtu.”  Lohdullista on myös ilo, jonka isä saa elokuvien katsomisesta, isä voi elää elokuvien jatkuvassa nykyhetkessä, vaikka unohtaisi saman tien näkemänsä ja kuulemansa. Hetkiin liittyvät tuntemukset ovat kuitenkin todellisia. (Kesävuori 2008: 73-74, 125, 150.)

Kirjassa nostetaan esille kuinka muistisairaan ihmisen menneisyydestä tietämättömälle voi näyttäytyä älyttömältä, kun ihminen esimerkiksi pitää jatkuvasti kainalossaan rispaantunutta satukirjaa. Kuitenkin pelkästään kirjan kansilla voi olla merkitys, jonka syvyydestä ei ulkopuolisella ole aavistustakaan. Vanha kirjan kansi posken alla voi herättää aistimuksia ja tuntemuksia, joita ei ole oikeutta vähätellä. Isän käytös ihmetyttää Helenaa, isä väittää, että osa hänen elokuvakaseteistaan on varastettu ja hän alkaa sekoittaa elokuviin oman historiansa kokemuksia. Helena keskustelee muistisairaita hoitaneen puolisonsa kanssa ja tämä selittää kuinka isän ajatuksen juoksussa saattaakin olla tolkkua: “On vain niin vaikea tietää mitä ratoja pitkin Alzheimerin ajatukset kulkevat”. Jokin häpeällinen ajatus on painettu puhumattomaksi ja nyt elokuvan myötä se pulpahtaa pintaan. (Kesävuori 2008: 150, 183, 197.)

Muistisairaus vaikeuttaa loogista ajattelua ja kyky ilmaista ajatuksia heikkenee. Tämä aiheuttaa helposti väärinymmärrystä. Ajatukset voivat juuttua kohtaan joka herättää mieltä vaivaavia tunteita. Muistisairaalla on edelleen mielipiteitä, ajatuksia ja toivomuksia, vaikka niiden ääneen puhuminen vähenee. Menneisyyden kokemukset saattavat aktivoitua ja siksi ihmisen elämäntarinan tunteminen on tärkeää ja huomioon otettavaa hänen hoidossaan. (Aavaluoma 2015: 124.)