Hämärän huoneet

Kirjallisuuskatsaukseeni "8 kirjaa muistisairaudesta -kaunokirjallisuus kokemusmaailman sanoittajana" valikoitui myös Alice LaPlanten romaani Hämärän huoneet. 

LaPlanten teos on fiktiivinen murhamysteeri, jossa liikutaan Alzheimeria sairastavan käsikirurgi Jennifer Whiten mielen sisällä. Jenniferin naapuri ja läheinen ystävätär on murhattu ja epäilyt kohdistuvat Jenniferiin alusta alkaen. Hän ei muista, että ystävätär on kuollut tai onko hänellä ollut osuutta asiaan. Hänen muistinsa epäluotettavuus tekee tarinan kiehtovaksi ja syyllistä selvitetään kirjan loppuun asti. Juonta kuljetetaan eteenpäin Jenniferin näkökulmasta. Perheen historiaa, vaiettuja salaisuuksia ja ihmissuhteita valotetaan hänen mieleensä pala palalta nousevien muistojen kautta. Kirjassa on myös katkelmia hänen muistikirjastaan, johon ovat kirjoittaneet hänen lisäkseen hänen lapsensa, henkilökohtainen hoitajansa sekä murhattu ystävättärensä. Tarina on arvoituksellisen palapelimäinen ja jännitys säilyy loppuun asti.

Muistisairaan Jenniferin kokemusmaailmaa kuvataan uskottavasti ja syntyy vaikutelma, että kirjailijalla on kokemusta muistisairauksista. LaPlanten oma äiti sairasti Alzheimeria ja siihen liittyvät kokemukset ovatkin olleet romaanin perustana. Hän on halunnut sukeltaa muistisairaan ihmisen mielen sisään, yrittänyt ymmärtää miltä tuntuu, kun muistot hapertuvat. Jenniferillä on kirkkaita hetkiä jolloin hän muistaa erityisesti vanhoja tapahtumia mutta lähimuisti kuvataan epäluotettavana. Hän turvautuu muistikirjaansa: “Kun kaikki on hämärän peitossa, kun joku viittaa tapahtumaan tai keskusteluun, jota en muista, lehteilen muistikirjaani. Joskus sen lukeminen lohduttaa minua, joskus taas ei. Se on tajuntani pyhä kirja.” (LaPlante 2012: 11.)

Muistikirjan kautta piirtyy kuva Jenniferin tilan ailahtelevuudesta, hänellä on huonoja ja hyviä päiviä. Hän ei aina tunnista tytärtään ja poikaansa tai hänen luonaan asuvaa omaa hoitajaansa. Hän kuvailee ihmisiä ympärillään ulkoisesti, ei muista nimiä, havaitsee joskus jotain tuttua heidän piirteissään. Tilanteita piirretään lukijalle usein dialogin kautta, esimerkiksi kun Jennifer kuvaa kuinka hän on eksyksissä parin korttelin päässä kotoaan keskellä tietä. Hänen tyttärensä saapuu hätiin: “Odottakaa! Olen hänen tyttärensä! Olkaa kilttejä, älkää kutsuko poliisia! Kiitos, kiitos. Kuka hänet vetikään pois tieltä, kiitos.” “Äiti, ole kiltti äläkä tee tällaista! Pelästytit meidät kaikki.” Johon Jennifer vastaa: “Missä minä olen? Mikä sinun nimesi on?” (LaPlante 2012: 40-41.)

Jenniferin kokemusmaailma hahmottuu myös kuvauksista joissa hän tiedostaa muistisairauden oireita: “En tiedä teidän nimiänne. Omien lasteni. Kasvonne näen selkeänä, ja siitä olen kiitollinen. Muut kasvot hämärtyvät tunnistamattomiksi. Huoneet on sinetöity ja vailla ovia, vailla tietä sisään tai ulos. Ja kylpyhuoneista on tullut oudon vaikeita löytää.” (LaPlante 2012: 176.)

Fadjukoffin (2010) mukaan Erik H. Erikson (1950) esitteli ensimmäisenä identiteetin käsitteen. Identiteetin rakentamiseen kuuluu käsityksen muodostaminen omasta yksilöllisyydestä, arvoista ja päämääristä, joihin elämässä pyrkii. Identiteetin rakentuminen on aina yksilön ja ympäristön vuorovaikutusprosessi. (Fadjukoff 2010: 179.) Työelämään, uraan arvostettuna käsikirurgina liittyvät muistot kuvataan kirkkaina, Jennifer muistaa tarkasti lääketieteellisen ajattelun, leikkaussaliin liittyvät rutiinit ja potilaan diagnosoinnin. Hän kuvittelee olevansa vielä työelämässä, karkaa hoitopaikastaan, suunnistaa entiseen työpaikkaansa sairaalaan ja esiintyy niin vakuuttavasti, että kollegat eivät heti tajua hänen tilaansa. Työidentiteetti on hänessä vahvana ja hän ikään kuin takertuu siihen.

Lukija on usein Jenniferin kanssa työhön liittyvien muistojen matkassa, kunnes paljastuu todellinen tilanne: “Sitten huoneessa tapahtuu eräänlainen seisminen liikahdus, enkä ole enää leikkaussalissa. En näe leikkauspöydälle nukutettua potilasta. Sen sijaan katselen sänkyä, jossa on myttyyn menneet kukkakuvioiset lakanat. Ei mitään tuttua.” (LaPlante 2012: 150.) Eksyksissä olemisen tunne välittyy kuvauksista vahvasti.

Jenniferin elämää hoitokodissa kuvataan lohduttomasti: ”Päivät ovat muuttuneet vuosisadoiksi tässä paikassa. Milloin olen tuntenut auringon lämmön? Milloin viimeksi kädelleni laskeutui kärpänen tai hyttynen? Milloin viimeksi saatoin mennä yöllä kylpyhuoneeseen ilman, että joku aineellistuu vierelleni? Nykimään yöpukua lantioni ympärille. Kiskomaan niin lujaa, että etsin jälkikäteen mustelmia. Ei maitoa. Kahvia, minä sanon, mutta kukaan ei kuuntele. Sellaista täällä on.” (LaPlante 2012: 185, 187.)

Usein kuvataan, kuinka Jennifer on epätietoinen käyttäytymisestään ja ihmettelee kun hoitajat tarttuvat häneen. Hänelle annetaan usein rauhoittavia lääkepistoksia ja syy jää hämärän peittoon. Tällaiset kuvaukset vahvistavat lukijan empaattista eläytymistä muistisairaan kokemusmaailmaan, epätietoisuuteen ja siitä kumpuavaan ahdistukseen. Perinteisessä hoitotyössä unohdetaan helposti emotionaaliset tarpeet -rakkaus, lohtu, mielekäs tekeminen, mukaan ottaminen ja minuuden ylläpitäminen. On kuitenkin mahdollista auttaa muistisairasta ihmistä vahvistamaan minuuttaan ja vapauttaan. (Semi 2015: 10.)

Hämärän huoneet sai ensimmäisenä fiktiivisenä kirjana terveyden ja lääketieteen kirjallisuuden The Wellcome Book Prize -palkinnon. Palkintoraati näki kirjan olevan osoitus kaunokirjallisuuden kyvystä kertoa sairauden ytimestä ja sielusta enemmän kuin tietokirjallisuus. (Flood 2011.)