Olin onnistunut saamaan kesätyöpaikan hoitoalalta ilman varsinaista hoitotyön kokemusta. Motivaationi ja innostukseni ilmeisesti teki vaikutuksen ja olihan geronomi-opintoja jo vuosi takana sekä kokemusta päivätoiminnan harjoittelusta. Tein perushoidollista työtä lyhytaikaisen hoidon osastolla jossa suurimmalla osalla asukkaista oli muistisairaus-diagnoosi. Kun työt vapun jälkeen alkoivat, muistan kuinka pelkäsin ja kuinka pyörällä päästäni olin. Tuntui hurjalta pamahtaa ulkopuolisena ja kokemattomana sinne hoitotyön pyörteiden keskelle. Eväinä minulla oli vain itävän geronomiuden ydinajatukset arvokkaasta vanhuudesta ja voimavaralähtöisestä asenteesta.
"Ihminen ihmiselle" ajatus kannatteli minua kohtaamisissa ja pohdin paljon alusta alkaen sitä miten hoitotyössä kohdataan "hoidettava", erityisesti ikääntynyt ja elämänkokenut ihminen. Hoitotyön kliinisyys ja sairauksiin keskittynyt ajattelutapa ja asenne aiheuttivat minussa ristiriitaisia tunteita. Mielessäni kyseenalaistin sitä miten asukkaista puhutaan, miten heille puhutaan, miten hoitotoimenpiteet suoritetaan. Näin monenlaista tapaa tehdä hoitotyötä ja kaikki ei istunut aina omaan arvomaailmaani. Meitä on niin moneen lähtöön tässä maailmassa, tottakai oma persoona ja elämänkokemukset vaikuttavat meihin ja näkyvät siinä miten kohtaamme toisen ihmisen. Onneksi näin myös niitä joilla on sydän paikallaan ja jotka vuodesta toiseen jaksavat olla motivoituneita työstään.
Hoitotyöstä tulee helposti suorittavaa kun pitää hoitaa monta asiaa liian lyhyessä ajassa. On avustettava pukeutumisessa, peseytymisessä, wc-käynneissä, ruokailuissa, paikasta toiseen siirtymisissä, pestävä pyykkiä, tiskiä, katettava pöytää, jaettava lääkkeet, vaihdettava lakanat jne. Lisäksi on kirjattava päivän päätteeksi kaikki tapahtumat ja arvioinnit tietojärjestelmään. Välillä tunsin itseni 10-henkisen suurperheen päälliköksi jonka multitasking-kyvyt ovat koetuksella. Näiden "suoritettavien" päivittäisten toimien lomassa pitäisi kiireettömästi kohdata ja antaa aikaa sekä henkistä tukea kaikille tasapuolisesti. Täydellisyyden tavoittelua melkeinpä. No, joinain päivinä onnistui paremmin kuin toisina.
Tärkeintä on motivaatio työhön jota tekee, ilman sitä varsinkaan ihmisen kanssa tehtävä työ ei oikein voi sujua. Kiirettä riittää ja resursseja on aivan liian vähän. Ymmärrän hyvin kuinka uuvuttavaksi hoitotyö voi jatkuvassa kiireessä ja vaatimuksissa käydä. On järkyttävää tajuta kuinka tärkeää työtä hoitajat tekevät ja kuinka vähän sitä yhteiskunnassamme arvostetaan. Ei riitä että puhutaan kuinka arvokasta se on, arvostuksen tulisi näkyä palkkauksessa ja valitettavasti se näkyykin. Miten voi olla että esim. numeroiden pyörittelystä saa enemmän palkkaa kuin ihmisten hoitamisesta? Ei mene jakeluun (kokemusta on nyt molemmista).
Kolmen kuukauden aikana opin valtavasti. Tuntuu etten vielä osaa jäsentää kaikkea oppimaani. Tärkeintä oppia ehkä olivatkin ne kokemukset kun uskalsin olla läsnä ihmisten kanssa, ne hetket kun koin antavani jotain toiselle ihmiselle, jotain enemmän kuin päivittäiset lääkkeet tai ruokalusikalliset. Mielestäni hoitotyö voi olla enemmän, sen tulee olla enemmän ja erityisesti muistisairaiden kanssa tämä korostuu. Kun kognitiiviset taidot, lähimuisti ja toiminnanohjaus heikkenevät, ihminen tarvitsee valtavasti henkistä tukea ja ymmärrystä ympärilleen. Tarvitaan tunnetaitoja ja uskallusta ja ennen kaikkea halua nähdä ihminen diagnoosien läpi. Muistisairauksista kirjoitankin lisää seuraavalla kerralla.
Kesän aikana asukkaat tulivat tutuiksi ja jättivät jälkensä sydämeeni. Ikävä tulee mutta nyt on aika jälleen palata koulun penkille ja sukeltaa mm. farmakologian ja lääkehoidon ihmeelliseen maailmaan. Tänä syksynä on myös vuorossa hoitotyön laaja opintokokonaisuus sekä harjoittelujakso. On mahtavaa päästä syventämään hoitotyön osaamistaan kun on jo monta kokemusta rikkaampi.
