Seuraavaksi esittelyssä viides kirja kirjallisuuskatsauksestani, Marija Vantin Vieras huone.
Marija Vantti on omistanut kirjan muistisairaalle äidilleen sekä
anopilleen. Hän kertoo, että kirjasta piti alun perin tulla tietokirja mutta
kirjan päähenkilön Kaisan kuvitteellinen mielenmaisema imaisi mukanaan. Vantti
on halunnut eläytyä muistisairaan mielen sisälle ja kertoa miltä muistisairaus
tuntuu. Kaisan tarina kerrotaan hänen sisäisen puheensa kautta. Kirja on kuin
tajunnanvirralla kirjoitettu päiväkirja, pulppuava monologi jonka kautta muistisairauden
eteneminen piirtyy esille.
Kirjassa on kolme lukua: kotona, vieras huone ja kotiin.
Alussa kuvaillaan Kaisan opettajantyössä ilmeneviä muistipulmia. Oppilaiden
nimien ja papereiden katoaminen aiheuttaa harmia. Tapahtuu useita arkipäiväisiä
unohduksia, sekaannuksia ja tavaroiden katoamisia. Kaisa kuitenkin löytää vielä
nimet ihmisille ja asioille, toimii aktiivisesti ja kuvailee tapahtumia
tietoisesti. Tarina etenee Kaisan kertomana,
tuntuu kuin jokainen ajatus ja tunne päivän tapahtumien lisäksi
raportoitaisiin. Teksti ei etene kronologisesti tai loogisesti, vaan ajatusääni
virtaa kiivasta tahtia, poukkoillen havaintojen ja tuntemusten välillä. Lukija
tulee imaistuksi Kaisan mielenmaisemaan alusta alkaen.
Kaisan mielen liikkeet hahmottuvat lukijalle koskettavasti.
Kuvaillaan, kuinka hän on hautajaisissa ja ihastelee kukkia, ihmettelee
tilannetta: ”Täällä on surullista, kun äiti on kuollut. Meidän ihana äiti.
Se tuoksuu lehmältä. Karjalanpaisti on varmasti mummon laittamaa. Niin hyvää se
on. Ja miksi Paavon kuva on pantu pöydälle? (Vantti 2009: 31.) Kaisa
ei ymmärrä olevansa miehensä Paavon hautajaisissa, hänen mielensä aikamatkailee
ja muistikuvat sekoittuvat keskenään.
Tytär Aija hoitaa Kaisan asioita mutta Kaisan mielestä on
epäilyttävää, kun Paavon tavaroita viedään pois ja puhutaan lääkäristä, hän kun
vain haluaisi lämmittää uunia: “Monta kertaa on höpöttänyt siitä lääkäristä.
Minä olen ihan kunnossa, jos vaan on lämmintä.” (Vantti 2009: 34.) Kaisa
haluaa pärjätä itsekseen ja päättää omista asioistaan. Lääkärikäynnit ja
muistitestin tekeminen tuntuvat Kaisasta turhilta, hän kokee muistavansa: ”Muistan
vaikka mitä. Että Aija on minun. Ja tämä on meidän koti. Ja muistan että tätä
valkeaa lääkettä pitää ottaa joka päivä. Ja tänne pitää päästää joku nainen.
Joka päivä pitää aukaista ovi. En ole sairas, mutta aukaisen silti. Jättäisivät
minut nyt rauhaan. Antaisivat olla, että pärjäisin.” (Vantti 2009: 37)
Vieras huone -osiossa Kaisa on hoitokodissa eikä tunnista
ympäristöään. Hoitokoti on hänelle vieras, tekstistä välittyy jatkuva
hämmennyksen tunne ja kaipuu kotiin, halu tuntea olevansa tutussa paikassa. ”Nyt
minä lähden kotiin! Tähän taloon on muuttanut niin outoa porukkaa. Joku
valkoinen tulee ja vaihtaa kuivan puvun. Nostan käden ja hups. Nyt on hyvä.
Sänky on hyvä, mutta kiiltävä. Tämä ei ole meidän sänky. Tämä on vieras huone.”
(Vantti 2009: 49)
Kaisan kertojaääni muuttuu loppua kohden, ilmaisu typistyy,
lauseet lyhenevät, sanat jäävät unholaan mutta tunnetilat säilyvät kuitenkin
ymmärrettävinä. Aika on sekoittunut, mennyt ja nykyhetki eivät pysy omilla
paikoillaan. Ymmärrys miksi asioita tapahtuu, on kadoksissa, hän kokee
esimerkiksi suihkun ja peseytymisen epämiellyttävänä. Lapsuusmuistot, äiti ja
isä alkavat esiintyä yhä enemmän hänen ajatuspuheessaan. Hoitajat kuvataan
“naamoina” jotka ovat välillä vihaisia tai ystävällisiä. Kaisa aistii
tunnetilat kirkkaasti. “Naama päivittelee kaikkea. Seinässä sihisee jo. Minä
en mene. Minä en halua sihinään. Se pistelee ja on kylmää. Käsi tulee ja
pyyhkii. Koko aitta on täynnä tavaraa. Menen järjestämään.. mutta miten pääsen
tämän puron yli?” (Vantti 2009: 62-63)
Hoitajien toimenpiteiden kuvaaminen Kaisan näkökulmasta saa
ajattelemaan miltä tuntuu olla toisten vallassa. Syntyy valta-asetelma joka
ahdistaa ja alistaa. Kaisa on hoidon kohde, häntä riisutaan, puetaan ja
pestään. Hän ei ole aktiivinen toimija, hän havainnoi ja kokee, yrittää
ymmärtää mielessään mutta ei saa hoitajiin tunneyhteyttä. Tekstistä ei nouse
esille turvallisuuden ja luottamuksen kokemuksia, joita hyvä ihmislähtöinen
hoito ja hoiva voivat synnyttää. TunteVa -toimintamallin avulla Kaisan
oloa voitaisiin helpottaa. Tunteiden ja reaktioiden huomioiminen ja niihin
vastaaminen olisi tärkeää, jotta muistisairaalle syntyisi turvallinen kokemus
hoidosta ja hoivasta.
Viimeisessä osiossa Kaisan ajatusääni muuttuu runollisemmaksi: “Ääni
huojuu, tulee ja menee. Tuuli laulaa kaivossa. Nousee ylös. Tuuli puhaltaa
valon. Valo hyppää seinälle. Valuu seinällä”. Muistisairauden eteneminen
kuvataan kielen ja ajattelun taitojen haurastumisena. Nimet ja sanat katoavat,
kerronta muuttuu havaintojen ja aistimisen kuvaukseksi. Lopussa Kaisa on “pala
palalta riisuttu”, lepäämässä sikiöasennossa sängyssä. Kuoleman hetkeä
kuvaillaan matkana kohti alkukotia, äitinsä kohtua. “Raivoisa myrsky
vapautti hänet elämästä, Hauras murtui ehjäksi”. (Vantti 2009: 76, 81)
Kaisan sisäisen maailman seuraaminen tuntuu lukijasta surulliselta
ja lohduttomalta. Kokemus on voimakas ja sen myötä syntyy vaikutelma, että
ymmärtää paremmin muistisairauden kokemusmaailmaa, vaikka Kaisan tarina onkin
fiktiota. Kirjailijan taito kuvitella ja eläytyä on tässä kirjassa vahvaa.