Nyt on eilen

"Kesäpukuinen ottaa kädestä ja sanoo että mennään suihkuun. En minä halua suihkuun! Minun on pakattava ja lähdettävä. Lippu on jo ostettu. Hän ottaa kädestä ja vie huoneeseen. Ovi on jo auki. Hän nostaa vaatteen ja laskee alas toisen... en minä halua. En minä halua olla ilman.. meillä ei olla ilman.. Äiti sanoo, että nuttu päälle ja äkkiä. Pojat kurkkivat nurkan takana ja hihittävät. Äiti sanoo, että naiset eivät esittele.. täälläkin pojat kurkkivat... pistävät naamansa joka paikkaan. Voi kun tulee pistävää vettä.. vesi koskee minua ja on kylmää... seinät laulavat ja on kylmää.. en halua olla ilman vaatetta. Pistää ja koskee niin kovaa.. pyyhe hankaa vatsalla. Siellä on pieni ja se ei olekaan.. Suihku putoaa ja naama on vihainen. Kädet hankaavat kovaa. Paita pannaan päälle äkkiä. Taas on kiire joka paikkaan. Vihainen naama sanoo, että lippu ei käy. Aika on mennyt ohi. Voi minua tyttöpoloista. Kuinka minulle nyt käy? Aika viheltää ohi."

Ote on Marija Vantin kirjasta "Vieras huone" jossa syväsukelletaan muistisairaan sisäiseen maailmaan. Kirjoitukset kulkevat sairauden etenemisen kanssa ja niiden myötä tulee ilmi kuinka ilmaisu ja ajatusmaailma pikkuhiljaa muuttuu ja haurastuu.

Kirjan myötä voi eläytyä muistisairaan maailmaan, kuvitella, ymmärtää edes hitusen. Tätä yritän paraikaa muistikodissa työharjoittelussa. Yrittämiseltä se tuntuukin, välillä toivottomalta kun ei toisen pään sisään näe. Miten saisin tietää ihmisen elämäntarinan, toiveet, pelot ja mielihalut kun hän ei sitä enää pysty "järkevästi" minulle sanoittamaan. On sanoja, enemmän tai vähemmän, välillä yksittäisiä, välillä lauseita, useita samoja sanoja peräkkäin. Sanojen varassa ei voi pelata enää. On ymmärrettävä sitä kaikkea muuta mitä ihminen ilmaisee. Onko se mahdollista? Salapoliisityötä, tulkintaa, miten tulkitsen oikein, teenkö johtopäätöksiä ilman että omat tunteeni sekoittuvat toisen tunteisiin? Pystynkö olemaan avoin, ilman ennakkokäsityksiä?

Hän on noussut ylös oma-aloitteisesti ensimmäistä kertaa koko päivänä ja ottaa minua kädestä ja sanoo "mennään". Menemme katsomaan oven läpi tuiskuavaa maisemaa. Hän puristaa kättäni ja silittää kädellään toista käsivarttani, tunnustelee kuka olen? Ajattelee minun olevan joku muu? En voi tietää. Seisomme vastakkain, välillä rinnakkain, hän ohjaa kättäni ja liikun mukaillen. Kannustan, hymyilen, katson silmiin, kysyn "tanssitaanko". Katseiden välillä tuntuu olevan utua mutta yhteys on vahva. Käsien ja kehojen yhteys, emme tarvitse sanoja. Otamme askelia yhdessä käytävällä, kuljemme rinnakkain, hän silittää kättäni, varmistaa että olen siinä.

Hän itkee. Menen vierelle. Hän nauraa vedet silmissä. Katsomme silmiin ja nauramme kovaan ääneen, emme tiedä mille. Tai minä en tiedä, ei se haittaa, silti naurattaa. Nauru tarttuu, itku tarttuu. Olen peili. Otan vastaan. Puristamme toinen toisiamme käsistä ja heijaamme edestakaisin. Hän ei haluaisi päästää irti. Voisinpa jäädä, hänen kanssaan, yhteiseen olemiseen, niin kauaksi aikaa kuin on tarve.

"Keinu vetää. Huojuu alas. Maa. Musta maa. Ääni on tyhjä. Käsi puristaa kylmää. Ei päästä pois. Kiiltävä on siinä. Kiinni. Keinu lämpenee. Lämmin valuu alas. Puro herää.. Lämmin käsi tulee. Ottaa ylös ja alas. Puhaltaa. Iho laulaa. Laulaa kotiin. Hyvin on. Kirkas palaa. Rätisee ja palaa. Käsi pitää kiinni. Ilo puristaa. Tuuli on märkä. Käsi pitää lujaa. Vie ylös ja pitää. Lujasti. Lämmin tulee, Ja hyvä."

-Marija Vantti: Vieras huone-

Kuva: Pinterest

Memories

Tämä teksti löytyi toisesta blogistani jota en toistaiseksi päivitä. Se on kirjoitettu viime syksynä eli sijoittuu geronomi-opintojen alkuun.

Tällä viikolla olen päässyt juttusille ikäihmisten kanssa, jotka molemmat sattuivat olemaan Karjalan evakkoja. He ovat lapsena joutuneet jättämään kotinsa ja kaiken taakseen sodan takia. Oli pysäyttävää kuulla, nähdä ja eläytyä siihen miten vuosikymmenten takainen trauma vieläkin nostaa kyyneleet silmiin ja näkyy ihmisessä. Tarinat koskettavat tässä ajassa erityisesti kun samaa tragediaa tapahtuu maailmalla tälläkin hetkellä. Kuulin myös tarinoita mm. steppi-esityksistä ja matkustelusta, eletyn elämän kirjoa laajalti siis.

Jäin miettimään muistoja ja sitä millä perusteella tietyt muistot jäävät mieleen elämään ja toiset unohtuvat. Miten ihmisen mieli toimii, miten muisti toimii. Onko unohtaminen joskus jopa armollisempaa? Miten aika vaikuttaa siihen millä tavoin omaa elämäntarinaa kerrotaan, sama tarina saa uusia sävyjä ja korostuksia kun elämänkokemus lisääntyy ja aikaa kertyy väliin, voi katsoa etäisyyden takaa tapahtunutta ja selittää sitä itselleen ja muille.

Aika tuo armon, aika muotoilee taaksejäänyttä elämää uusiin uomiin, asettelee sitä ja etsii vastauksia, löytääkin niitä välillä. Aika karkaa meiltä, se juoksee liian kovaa mutta se myös venyy hetkissä, tallentaa tunteita ja kokemuksia ihon alle ja mielen poimuihin.

"Elämän onni on eletyissä hetkissä" jotenkin näin luki 92-vuotiaan syntymäpäiväkortissa ja muitakin viisauksia häneltä opin. Näköalaa menneeseen elämään, joka tuntui lohduttavalta: "Miten voikin ihmisellä olla niin kiva ja vaiherikas elämä ettei sitä etukäteen osaa kuvitellakaan". Vanhana voi katsoa elämää taaksepäin ja nähdä elämän kaaren, kaiken hyvän ja huonon ja kuitenkin edelleen elää päivä kerrallaan kantaen mukanaan vuosien tuomaa näkemystä, viisautta ja kokemuksia. Unohtaen osan, muistaen osan, rikkaana elämän jättämistä jäljistä, arvista, kosketuksista, hyväilyistä, kivuista, nautinnoista..

Kuva: Pinterest

Oppimisen äärellä

Lokakuu livahti opintojen tiimellyksessä niin etten ehtinyt kuin ajatella blogiin kirjoittamista. Syksyn opintoihin on mahtunut huimasti kokemuksia, ajatuksia ja oppimisen hetkiä. Lukukausi alkoi farmakologian ja lääkehoidon kurssilla, johon sisältyvä lääkelaskennan osuus aiheutti ylimääräisiä sydämen tykytyksiä. Mikään matematiikkaan liittyvä ei ole kuulunut vahvuuksiini ja tälläkin kertaa sain taistella itseni kanssa jotta pääsisin läpi tentistä, jossa ei saanut olla yhtään virhettä. Toisella yrittämällä onnistuin ja sain huokaista helpotuksesta. 

Lääkehoidon maailma oli uusi ja ihmeellinen, lääkeaineiden ja lääkkeiden nimet vain vilisivät päässä kilpaa niitä opiskellessa. Erilaisten case-tehtävien avulla ymmärrys lääkkeiden vaikutuksesta ja yhteisvaikutuksesta aukesi ja erityisesti ikääntymismuutokset ja iäkkäiden lääkehoito oli oleellinen osa tätä kurssia. Omankin lääkekaapin sisältö alkoi kiinnostaa uudella tavalla. Apteekissa asioidessani kyselin farmaseuteilta tarkentavia kysymyksiä ja huomasin puhuvani melkein samaa kieltä. Eläinlääkärissä seniorikissani kanssa asioidessa tuli vastaan tuttuja lääkeaineita ja pääsin taas pätemään. Heräsi kunnioitus lääkäreiden osaamista kohtaan, kuinka paljon heidän täytyykään ymmärtää ihmiskehosta ja lääkeaineista. Syksyn aikana pääsin myös harjoittelemaan verensokerin mittaamista, injektion pistämistä ihon alle (hui!), silmätippojen laittamista ja muita hoidollisia toimenpiteitä. Näistäkin selvisin kunnialla vaikka jännitys oli aikamoinen. 

Syksyn laaja gerontologisen hoidon ja hoivan opintokokonaisuus piti sisällään muistikuntoutujan kohtaamisen opintoja, gerontologista kuntoutusta ja geronteknologiaa, hoitotyön ergonomiaa, saattohoidon ja kuoleman teemojen käsittelyä sekä projektiopinnot joiden myötä kehitettiin yhdessä työelämän toimijoiden kanssa uusia ideoita ja toimintamalleja. Projektien satoa saatiin ihailla messuilla joissa projektit esiteltiin. Lukukausi huipentuu ensi viikolla alkavaan gerontologisen hoidon ja hoivan viisiviikkoiseen harjoittelujaksoon jota jo innolla ja jännityksellä odotan.

Syksyn mittaan olen pohdiskellut oppimista ja tiedon omaksumista.Tuntuu että maailmassa on äärettömästi tietoa eikä sitä koskaan ehdi omaksua tarpeeksi. Riittämättömyyden tunne ja tietoähky valtaavat usein mielen. Aivot ovat kovilla kun tietoa tulvii vauhdilla eikä oma mieli pysy aina perässä. Oppiminen vaatii aikaa ja erityisesti sellainen oppiminen joka ei onnistu ulkoa opettelemalla vaan tarvitsee ymmärrystä sekä syvempää ajatustyötä. Olenkohan aiemmin joutunut näin paljon miettimään ja pohtimaan muissa opinnoissani? Geronomi-opintoihin liittyy paljon sellaista jota ei voi ns. opetella, vaan joutuu tutkiskelemaan itseään ja omia ajattelutapojaan, kyseenalaistamaan asioita. On ollut yllättävää huomata kuinka tärkeää itsetuntemuksen syventäminen on ja jollakin tapaa omat käsitykset ja arvot ovat myös muotoutuneet uuteen uskoon. Kun liikutaan ihmisyyteen kuuluvien syvien asioiden äärellä, kuten kuolema, etiikka ja ihmisarvo, ei tietysti ole ihme että se herättää mielessä monenlaista liikettä. Joutuu kohtaamaan itselle vaikeita asioita ja käsittelemään niitä, se on antoisaa mutta myös raskasta.