Geiger kirjoittaa oman isänsä sairastumisesta Alzheimeriin ja
isäsuhteestaan. Isän lapsuuden perheen historiaa käydään läpi sekä avioliittoa
kirjoittajan äidin kanssa. Kirjoittaja pohtii isäsuhdettaan samalla kun
kuvailee, miten muistisairaus etenee ja millaisia piirteitä sen myötä isässä
nousee esille. Käydään läpi lapsuusmuistoja, muun muassa kotitalon rakentamista
ja isän toimeliasta elämäntapaa joka näkyy hänessä loppuun asti.
Geiger hahmottaa kirjoittamisen kautta miksi isä oli luonteeltaan
sellainen kuin oli, miten sota-ajan kokemukset muovasivat häntä. Isän nuoruutta
väritti toinen maailmansota ja hän joutui kamppailemaan päästäkseen lopulta
ehjänä kotiin. Geiger ymmärtää kuinka traumaattinen kokemus tuo pitkä matka
sodasta kotiin oli isälle. Kun isän paikantaju sairauden myötä hämärtyy, hän
kokee voimakasta koti-ikävää ja on omassa kodissaankin jatkuvasti “lähdössä
kotiin”. Geiger yrittää ymmärtää isän toista todellisuutta elävää mieltä. “Asiat
kiertävät jatkuvasti kehää, kuolleet, elävät, muistikuvat, unenomaiset
hallusinaatiot, lauseiden riekaleet, joille ei löydy merkitystä.” (Geiger
2012: 9.)
Geiger näkee muistisairauden ulkopuolisen silmin. Halu ymmärtää on
keskiössä, lämpö ja empatia isää kohtaan kuultaa rivien välistä. Isäsuhde, tai
suhde vanhempiin ei varmaan koskaan ole vailla säröjä ja vaikeutta. Aikuisena
tai ehkäpä vasta keski-ikäisenä on mahdollista kohdata oma vanhempansa ja
sairaus antaa myös mahdollisuuden uudella tavalla lähestyä vanhempaansa.
“Huomasin tunteideni muuttuneen isää kohtaan. Ja minä muutuin itsekin. Tauti
vaikutti jotenkin meihin kaikkiin.” (Geiger 2012: 59.)
Isän muisti heikkenee, hän ei muista minuuttia myöhemmin kenen
kanssa on puhunut puhelimessa ja missä tavarat ovat, aina jotkut muut
olivat siirtäneet tai varastaneet ne. Ilmeni päähänpinttymiä ja toistuvia
askarruttavia asioita kuten “kestääkö vinossa oleva pihakoivu seuraavan
myrskyn.” (Geiger 2012: 50.) Isän ilmaisuun kehittyi ällistyttävän
omaperäistä logiikkaa. Kun hän ei tuntenut enää omaa kotitaloaan ja lasten esittäessä
todisteeksi osoitekilven, hän totesi että joku on voinut siirtää kilven. Isän
mielikuvituksellinen tulkinta osoitti melkoista päättelykykyä. Isän tilaa
kuvataan myös näin: “Usein on kuin hän ei tietäisi mitään ja ymmärtäisi
kaiken.” (Geiger 2012: 53, 186.) Ihmisestä tulee muille ikään kuin
mysteeri, jota he yrittävät ratkaista.
Isästä näkyi vieraaksi käyneen maailman aiheuttama pohjaton
kodittomuuden tunne ja siihen yhdistyi vakaa ajatus siitä, että paikanvaihdos
poistaisi kodittomuuden. Isä halusi jatkuvasti pois, ilmoitti lähtevänsä kotiin,
vaikka oli kotonaan. Hän tarkoitti haluavansa pois tilanteesta, jossa koki
olevansa vieras ja onneton. Tuo tilanne oli oikeastaan hänen sairautensa, ei
paikka. Sairaus kulki hänen mukanaan jatkuvasti ja aiheutti paikantajun
hämärtymisen. Hänen perheensä näki tuon koti-ikävän tunteen päivittäin muttei
voinut helpottaa sitä. (Geiger 2012: 55.)
Eräässä kotiinlähtö-tilanteessa Geiger ymmärtää, että faktojen kertominen
ei paranna tilannetta, ettei isälle kannata inttää että “hän on jo kotona”. Hän
vastaa isän ilmoitukseen “lähteä kotiin”, hyväksymällä sen. Isän pyytäessä
neuvoa miten löytää kotiin, hän suostuttelee isän odottamaan ja ehdottaa että
he lähtevät hetken päästä yhdessä kotiin. Loppuilta kuluu leppoisasti, isä jää
tyytyväisenä odottamaan, unohtaa kotiinlähdön, ja hänet saatellaan nukkumaan.
(Geiger 2012: 97-98)
Kotona pärjääminen hoitajien ja muiden apujen varassa käy lopulta
liian vaikeaksi ja isä muuttaa hoitokotiin. Isän sairaus aaltoilee, tulee
huonoja päivä ja jaksoja jolloin isä ei suostu hoitajan avustamana suihkuun,
näkee harhoja ja käyttäytyy vihamielisesti muita kohtaan. Näiden kokemusten
läpi Geiger näkee syvemmälle, syihin jotka aiheuttavat käytöksen. Isän harhat
saattoivat olla perua sotakokemuksista. Kirjassa kuvataan, kuinka joidenkin
hoitajien kanssa isä oli aina leppoisampi ja vaikeatkin hetket menivät
kivuttomasti. Isän sairaus vaati lähipiiriltä paljon ymmärrystä ja
kärsivällisyyttä. Geiger kuvaa yhteisiä lämminhenkisiä keskusteluita isän
kanssa joiden kautta kuva isän persoonallisuudesta piirtyy lukijalle.
“Ainoa jäljellä oleva yhteisyyden tila, jota kannatti kokeilla,
oli maailma isän tajuamana.” Geiger oivaltaa,
ettei muistisairasta kannata pakottaa maailmaan joka ei ole hänen omansa,
tärkeintä oli rauhallisen tunnelman luominen. Hänen ja isän välinen
vuorovaikutus onnistui useimmiten ja heidän suhteensa kehittyi jopa paremmaksi
kuin aiemmin. Geiger toteaa kirjan loppupuolella, että on oppinut suhtautumaan
maailmaan avoimemmin. “Tämä on jossain mielessä päinvastaista sille, mitä
Alzheimerin taudista sanotaan yleensä - että se katkaisee yhteyksiä. Joskus
yhteyksiä syntyy.” (Geiger 2012: 117-118, 179.)
