Nyt on eilen

"Kesäpukuinen ottaa kädestä ja sanoo että mennään suihkuun. En minä halua suihkuun! Minun on pakattava ja lähdettävä. Lippu on jo ostettu. Hän ottaa kädestä ja vie huoneeseen. Ovi on jo auki. Hän nostaa vaatteen ja laskee alas toisen... en minä halua. En minä halua olla ilman.. meillä ei olla ilman.. Äiti sanoo, että nuttu päälle ja äkkiä. Pojat kurkkivat nurkan takana ja hihittävät. Äiti sanoo, että naiset eivät esittele.. täälläkin pojat kurkkivat... pistävät naamansa joka paikkaan. Voi kun tulee pistävää vettä.. vesi koskee minua ja on kylmää... seinät laulavat ja on kylmää.. en halua olla ilman vaatetta. Pistää ja koskee niin kovaa.. pyyhe hankaa vatsalla. Siellä on pieni ja se ei olekaan.. Suihku putoaa ja naama on vihainen. Kädet hankaavat kovaa. Paita pannaan päälle äkkiä. Taas on kiire joka paikkaan. Vihainen naama sanoo, että lippu ei käy. Aika on mennyt ohi. Voi minua tyttöpoloista. Kuinka minulle nyt käy? Aika viheltää ohi."

Ote on Marija Vantin kirjasta "Vieras huone" jossa syväsukelletaan muistisairaan sisäiseen maailmaan. Kirjoitukset kulkevat sairauden etenemisen kanssa ja niiden myötä tulee ilmi kuinka ilmaisu ja ajatusmaailma pikkuhiljaa muuttuu ja haurastuu.

Kirjan myötä voi eläytyä muistisairaan maailmaan, kuvitella, ymmärtää edes hitusen. Tätä yritän paraikaa muistikodissa työharjoittelussa. Yrittämiseltä se tuntuukin, välillä toivottomalta kun ei toisen pään sisään näe. Miten saisin tietää ihmisen elämäntarinan, toiveet, pelot ja mielihalut kun hän ei sitä enää pysty "järkevästi" minulle sanoittamaan. On sanoja, enemmän tai vähemmän, välillä yksittäisiä, välillä lauseita, useita samoja sanoja peräkkäin. Sanojen varassa ei voi pelata enää. On ymmärrettävä sitä kaikkea muuta mitä ihminen ilmaisee. Onko se mahdollista? Salapoliisityötä, tulkintaa, miten tulkitsen oikein, teenkö johtopäätöksiä ilman että omat tunteeni sekoittuvat toisen tunteisiin? Pystynkö olemaan avoin, ilman ennakkokäsityksiä?

Hän on noussut ylös oma-aloitteisesti ensimmäistä kertaa koko päivänä ja ottaa minua kädestä ja sanoo "mennään". Menemme katsomaan oven läpi tuiskuavaa maisemaa. Hän puristaa kättäni ja silittää kädellään toista käsivarttani, tunnustelee kuka olen? Ajattelee minun olevan joku muu? En voi tietää. Seisomme vastakkain, välillä rinnakkain, hän ohjaa kättäni ja liikun mukaillen. Kannustan, hymyilen, katson silmiin, kysyn "tanssitaanko". Katseiden välillä tuntuu olevan utua mutta yhteys on vahva. Käsien ja kehojen yhteys, emme tarvitse sanoja. Otamme askelia yhdessä käytävällä, kuljemme rinnakkain, hän silittää kättäni, varmistaa että olen siinä.

Hän itkee. Menen vierelle. Hän nauraa vedet silmissä. Katsomme silmiin ja nauramme kovaan ääneen, emme tiedä mille. Tai minä en tiedä, ei se haittaa, silti naurattaa. Nauru tarttuu, itku tarttuu. Olen peili. Otan vastaan. Puristamme toinen toisiamme käsistä ja heijaamme edestakaisin. Hän ei haluaisi päästää irti. Voisinpa jäädä, hänen kanssaan, yhteiseen olemiseen, niin kauaksi aikaa kuin on tarve.

"Keinu vetää. Huojuu alas. Maa. Musta maa. Ääni on tyhjä. Käsi puristaa kylmää. Ei päästä pois. Kiiltävä on siinä. Kiinni. Keinu lämpenee. Lämmin valuu alas. Puro herää.. Lämmin käsi tulee. Ottaa ylös ja alas. Puhaltaa. Iho laulaa. Laulaa kotiin. Hyvin on. Kirkas palaa. Rätisee ja palaa. Käsi pitää kiinni. Ilo puristaa. Tuuli on märkä. Käsi pitää lujaa. Vie ylös ja pitää. Lujasti. Lämmin tulee, Ja hyvä."

-Marija Vantti: Vieras huone-

Kuva: Pinterest

Memories

Tämä teksti löytyi toisesta blogistani jota en toistaiseksi päivitä. Se on kirjoitettu viime syksynä eli sijoittuu geronomi-opintojen alkuun.

Tällä viikolla olen päässyt juttusille ikäihmisten kanssa, jotka molemmat sattuivat olemaan Karjalan evakkoja. He ovat lapsena joutuneet jättämään kotinsa ja kaiken taakseen sodan takia. Oli pysäyttävää kuulla, nähdä ja eläytyä siihen miten vuosikymmenten takainen trauma vieläkin nostaa kyyneleet silmiin ja näkyy ihmisessä. Tarinat koskettavat tässä ajassa erityisesti kun samaa tragediaa tapahtuu maailmalla tälläkin hetkellä. Kuulin myös tarinoita mm. steppi-esityksistä ja matkustelusta, eletyn elämän kirjoa laajalti siis.

Jäin miettimään muistoja ja sitä millä perusteella tietyt muistot jäävät mieleen elämään ja toiset unohtuvat. Miten ihmisen mieli toimii, miten muisti toimii. Onko unohtaminen joskus jopa armollisempaa? Miten aika vaikuttaa siihen millä tavoin omaa elämäntarinaa kerrotaan, sama tarina saa uusia sävyjä ja korostuksia kun elämänkokemus lisääntyy ja aikaa kertyy väliin, voi katsoa etäisyyden takaa tapahtunutta ja selittää sitä itselleen ja muille.

Aika tuo armon, aika muotoilee taaksejäänyttä elämää uusiin uomiin, asettelee sitä ja etsii vastauksia, löytääkin niitä välillä. Aika karkaa meiltä, se juoksee liian kovaa mutta se myös venyy hetkissä, tallentaa tunteita ja kokemuksia ihon alle ja mielen poimuihin.

"Elämän onni on eletyissä hetkissä" jotenkin näin luki 92-vuotiaan syntymäpäiväkortissa ja muitakin viisauksia häneltä opin. Näköalaa menneeseen elämään, joka tuntui lohduttavalta: "Miten voikin ihmisellä olla niin kiva ja vaiherikas elämä ettei sitä etukäteen osaa kuvitellakaan". Vanhana voi katsoa elämää taaksepäin ja nähdä elämän kaaren, kaiken hyvän ja huonon ja kuitenkin edelleen elää päivä kerrallaan kantaen mukanaan vuosien tuomaa näkemystä, viisautta ja kokemuksia. Unohtaen osan, muistaen osan, rikkaana elämän jättämistä jäljistä, arvista, kosketuksista, hyväilyistä, kivuista, nautinnoista..

Kuva: Pinterest

Oppimisen äärellä

Lokakuu livahti opintojen tiimellyksessä niin etten ehtinyt kuin ajatella blogiin kirjoittamista. Syksyn opintoihin on mahtunut huimasti kokemuksia, ajatuksia ja oppimisen hetkiä. Lukukausi alkoi farmakologian ja lääkehoidon kurssilla, johon sisältyvä lääkelaskennan osuus aiheutti ylimääräisiä sydämen tykytyksiä. Mikään matematiikkaan liittyvä ei ole kuulunut vahvuuksiini ja tälläkin kertaa sain taistella itseni kanssa jotta pääsisin läpi tentistä, jossa ei saanut olla yhtään virhettä. Toisella yrittämällä onnistuin ja sain huokaista helpotuksesta. 

Lääkehoidon maailma oli uusi ja ihmeellinen, lääkeaineiden ja lääkkeiden nimet vain vilisivät päässä kilpaa niitä opiskellessa. Erilaisten case-tehtävien avulla ymmärrys lääkkeiden vaikutuksesta ja yhteisvaikutuksesta aukesi ja erityisesti ikääntymismuutokset ja iäkkäiden lääkehoito oli oleellinen osa tätä kurssia. Omankin lääkekaapin sisältö alkoi kiinnostaa uudella tavalla. Apteekissa asioidessani kyselin farmaseuteilta tarkentavia kysymyksiä ja huomasin puhuvani melkein samaa kieltä. Eläinlääkärissä seniorikissani kanssa asioidessa tuli vastaan tuttuja lääkeaineita ja pääsin taas pätemään. Heräsi kunnioitus lääkäreiden osaamista kohtaan, kuinka paljon heidän täytyykään ymmärtää ihmiskehosta ja lääkeaineista. Syksyn aikana pääsin myös harjoittelemaan verensokerin mittaamista, injektion pistämistä ihon alle (hui!), silmätippojen laittamista ja muita hoidollisia toimenpiteitä. Näistäkin selvisin kunnialla vaikka jännitys oli aikamoinen. 

Syksyn laaja gerontologisen hoidon ja hoivan opintokokonaisuus piti sisällään muistikuntoutujan kohtaamisen opintoja, gerontologista kuntoutusta ja geronteknologiaa, hoitotyön ergonomiaa, saattohoidon ja kuoleman teemojen käsittelyä sekä projektiopinnot joiden myötä kehitettiin yhdessä työelämän toimijoiden kanssa uusia ideoita ja toimintamalleja. Projektien satoa saatiin ihailla messuilla joissa projektit esiteltiin. Lukukausi huipentuu ensi viikolla alkavaan gerontologisen hoidon ja hoivan viisiviikkoiseen harjoittelujaksoon jota jo innolla ja jännityksellä odotan.

Syksyn mittaan olen pohdiskellut oppimista ja tiedon omaksumista.Tuntuu että maailmassa on äärettömästi tietoa eikä sitä koskaan ehdi omaksua tarpeeksi. Riittämättömyyden tunne ja tietoähky valtaavat usein mielen. Aivot ovat kovilla kun tietoa tulvii vauhdilla eikä oma mieli pysy aina perässä. Oppiminen vaatii aikaa ja erityisesti sellainen oppiminen joka ei onnistu ulkoa opettelemalla vaan tarvitsee ymmärrystä sekä syvempää ajatustyötä. Olenkohan aiemmin joutunut näin paljon miettimään ja pohtimaan muissa opinnoissani? Geronomi-opintoihin liittyy paljon sellaista jota ei voi ns. opetella, vaan joutuu tutkiskelemaan itseään ja omia ajattelutapojaan, kyseenalaistamaan asioita. On ollut yllättävää huomata kuinka tärkeää itsetuntemuksen syventäminen on ja jollakin tapaa omat käsitykset ja arvot ovat myös muotoutuneet uuteen uskoon. Kun liikutaan ihmisyyteen kuuluvien syvien asioiden äärellä, kuten kuolema, etiikka ja ihmisarvo, ei tietysti ole ihme että se herättää mielessä monenlaista liikettä. Joutuu kohtaamaan itselle vaikeita asioita ja käsittelemään niitä, se on antoisaa mutta myös raskasta. 

Kaikki se mitä en muista

Luin juuri Jonas Hassen Khemirin samannimisen kirjan jonka yhtenä teemana on muistaminen ja muistot. Kirja on mielestäni kauniisti nimetty ja se sai pohtimaan muistin ja muistamisen merkitystä. Miksi tietyt asiat painuvat mieleen pysyvämmin kuin toiset, millä tavoilla muisti on valikoiva, miksi muistaminen on tärkeää ja välillä myös unohtaminen. Muisti on loputtoman kiehtova aihe mutta tässä kirjoituksessa keskityn muistisairauksiin. En edes yritä kirjoittaa kattavaa selvitystä aiheesta sen laajuuden vuoksi mutta jospa saisin hieman hahmoteltua mistä on kyse ja jaettua omia ajatuksiani aiheen tiimoilta.

Muistisairaudet. Tunnetuin ja yleisin on Alzheimer mutta myös Llewyn kappale -tauti ja erilaiset verisuoniperäiset muistioireita aiheuttavat tilat ja sairaudet luetaan niihin. Muistisairaudet lisääntyvät väestön vanhetessa ja eliniän pidentyessä. Ne ovat eteneviä sairauksia jotka johtavat kognitiivisten kykyjen (muisti, tiedonkäsittely, ongelmanratkaisu) ja yleisen toimintakyvyn heikkenemiseen. Puhutaan dementoitumisesta ja sanat dementia ja dementikko ovat edelleen käytössä. Dementia kuvaa sitä mihin muistisairaus edetessään muun muassa johtaa mutta olisi parempi puhua muistisairauksista sen sijaan, kyseessä kun on monimuotoisesti ja yksilöllisesti oirehtiva sairauksien kirjo. Dementia -sanalla on mielestäni myös negatiivinen ja leimaava sävy.

Muistisairauksista puhuttaessa päällimmäisenä on usein pelko. On pelottavaa ajatella sairauksia ja erityisesti sellaista sairautta joka ikäänkuin häivyttää omaa olemista pikkuhiljaa pois, minuutta, sitä kuka olen, olenko kukaan kun en enää muista? "Pala palalta pois" on erään muistisairaudesta kertovan näytelmän nimi, "Edelleen Alice" on tositapahtumiin pohjaava kirja ja elokuva samasta aiheesta. Jo näiden pohjalta syntyy jonkinlainen vaikutelma siitä mitä muistisairaus vie mukanaan. Voiko ihminen olla edelleen oma itsensä vaikka kognitiiviset kyvyt kuten muisti ja ajattelu heikkenevät? On sanottu että muistisairaus on erityisesti läheisten sairaus koska he kärsivät seuratessaan avuttomina rakkaan ihmisen hiipumista ja muuttumista. Tekee kipeää jos oma läheinen ei enää muista yhteisiä asioita tai tunnista. 

Sairauden eteneminen on aina yksilöllistä ja samoin siihen liittyvä kokemusmaailma. Sairastunut saattaa tuntea että hänessä on jotakin vialla ja se aiheuttaa ahdistusta mutta toinen saman diagnoosin saanut voi olla leppoisa ja hyväntuulinen muistamattomuudesta huolimatta. Sairauden tuntoa ei välttämättä ole, mikä toisaalta voi olla armollista. Muistisairaus saattaa muuttaa luonnetta ja käyttäytymistä ja tämä voi olla raskasta läheisille. Mielialat voivat heilahdella ja päivittäisistä toiminnoista selviämisen vaikeutuminen aiheuttaa ahdistusta ja pelkoa. Tämä vaikuttaa käyttäytymiseen ja puhutaankin käytösoireista. On oikeastaan vain loogista että negatiivisia tunteita ja levottomuutta nousee pintaan kun ihminen ei hahmota ympäristöään, eksyy, unohtaa mitä oli tekemässä ja miksi. Levottomuus on luonnollinen oire ja sitä tulisi ymmärtää eikä yrittää estää, ei varsinkaan rauhoittavalla lääkityksellä. 

Muistisairauksiin liittyy herkästi ennakkoluuloja ja moni kokee vaikeaksi muistisairaan kohtaamisen. Ei tiedä mitä sanoisi, mistä puhuisi, miten voisi auttaa jne. Itsellänikin oli paljon ennakkoajatuksia ennenkuin olin kohdannut ensimmäistäkään muistioireista ihmistä. Ne kaikki romuttuivat ja oma näkemykseni on laajentunut huimasti kun olen tehnyt hoitotyötä muistisairaiden ihmisten kanssa. Ihmisessä on niin paljon muutakin kuin kognitiiviset kyvyt ja loogisen ajattelun taito. On tunteet, mielikuvitus, luovuus, kehollisuus, läsnäolon taito ja sydämen viisaus. Joku sanoi kauniisti jossain muistisairauksia käsittelevässä kirjoituksessa siitä mitä jää jäljelle: "lopulta jää vain rakkaus". Sen allekirjoitan ja se lohduttaa. Eikö tärkeintä ihmisyydessä ole sairauksista riippumatta välittää ja rakastaa? Rakkautta voi ilmaista ja välittää vaikkei sanoja enää olisikaan, kosketuksella voi rauhoittaa ja kehon kielellä kommunikoida, tanssia. Laulaen voi löytää yhteyden ja musiikin valtavan voiman. Taiteen kieli osuu jonnekin järkiajattelun ja kognition ulkopuolelle. On niin paljon keinoja jos vain haluamme nähdä ne. 

Yle on julkaissut hienon ja kattavan sivuston josta löytyy linkkejä ja tietoa muistisairauksiin liittyen:

http://yle.fi/aihe/artikkeli/2016/09/01/tukea-ja-tietoa-muistisairauden-kanssa-elaville

TILA Galleriassa (Kalevankatu 40, Hki) on 1.9. - 25.9.16 näyttely OLEN JOSSAIN -elämää muistisairauden kanssa:

https://tilagalleria.wordpress.com/

Mie muistan siun silmät

"Mie muistan siun silmät sittenkin kun olen jo siellä tähtien takana" lausui eräs 90 ja risat oleva ihastuttava nainen kun pitelin häntä kädestä. Olin peitellyt hänet päiväunille ja jäänyt kuuntelemaan hänen koskettavia tarinoitaan sota-ajasta. Tuossa hetkessä tiivistyy mielestäni paljon siitä mitä hoitotyö voi olla. Hetki osui viimeisiin päiviini kesätyössä hoitoharjoittelijana ja jää varmasti ikuisesti mieleeni. Tällaisia hetkiä kertyi paljon niiden kolmen kuukauden ajalta, jotka vietin hoitokodissa.

Olin onnistunut saamaan kesätyöpaikan hoitoalalta ilman varsinaista hoitotyön kokemusta. Motivaationi ja innostukseni ilmeisesti teki vaikutuksen ja olihan geronomi-opintoja jo vuosi takana sekä kokemusta päivätoiminnan harjoittelusta. Tein perushoidollista työtä lyhytaikaisen hoidon osastolla jossa suurimmalla osalla asukkaista oli muistisairaus-diagnoosi. Kun työt vapun jälkeen alkoivat, muistan kuinka pelkäsin ja kuinka pyörällä päästäni olin. Tuntui hurjalta pamahtaa ulkopuolisena ja kokemattomana sinne hoitotyön pyörteiden keskelle. Eväinä minulla oli vain itävän geronomiuden ydinajatukset arvokkaasta vanhuudesta ja voimavaralähtöisestä asenteesta.

"Ihminen ihmiselle" ajatus kannatteli minua kohtaamisissa ja pohdin paljon alusta alkaen sitä miten hoitotyössä kohdataan "hoidettava", erityisesti ikääntynyt ja elämänkokenut ihminen. Hoitotyön kliinisyys ja sairauksiin keskittynyt ajattelutapa ja asenne aiheuttivat minussa ristiriitaisia tunteita. Mielessäni kyseenalaistin sitä miten asukkaista puhutaan, miten heille puhutaan, miten hoitotoimenpiteet suoritetaan. Näin monenlaista tapaa tehdä hoitotyötä ja kaikki ei istunut aina omaan arvomaailmaani. Meitä on niin moneen lähtöön tässä maailmassa, tottakai oma persoona ja elämänkokemukset vaikuttavat meihin ja näkyvät siinä miten kohtaamme toisen ihmisen. Onneksi näin myös niitä joilla on sydän paikallaan ja jotka vuodesta toiseen jaksavat olla motivoituneita työstään.

Hoitotyöstä tulee helposti suorittavaa kun pitää hoitaa monta asiaa liian lyhyessä ajassa. On avustettava pukeutumisessa, peseytymisessä, wc-käynneissä, ruokailuissa, paikasta toiseen siirtymisissä, pestävä pyykkiä, tiskiä, katettava pöytää, jaettava lääkkeet, vaihdettava lakanat jne. Lisäksi on kirjattava päivän päätteeksi kaikki tapahtumat ja arvioinnit tietojärjestelmään. Välillä tunsin itseni 10-henkisen suurperheen päälliköksi jonka multitasking-kyvyt ovat koetuksella. Näiden "suoritettavien" päivittäisten toimien lomassa pitäisi kiireettömästi kohdata ja antaa aikaa sekä henkistä tukea kaikille tasapuolisesti. Täydellisyyden tavoittelua melkeinpä. No, joinain päivinä onnistui paremmin kuin toisina.

Tärkeintä on motivaatio työhön jota tekee, ilman sitä varsinkaan ihmisen kanssa tehtävä työ ei oikein voi sujua. Kiirettä riittää ja resursseja on aivan liian vähän. Ymmärrän hyvin kuinka uuvuttavaksi hoitotyö voi jatkuvassa kiireessä ja vaatimuksissa käydä. On järkyttävää tajuta kuinka tärkeää työtä hoitajat tekevät ja kuinka vähän sitä yhteiskunnassamme arvostetaan. Ei riitä että puhutaan kuinka arvokasta se on, arvostuksen tulisi näkyä palkkauksessa ja valitettavasti se näkyykin. Miten voi olla että esim. numeroiden pyörittelystä saa enemmän palkkaa kuin ihmisten hoitamisesta? Ei mene jakeluun (kokemusta on nyt molemmista).

Kolmen kuukauden aikana opin valtavasti. Tuntuu etten vielä osaa jäsentää kaikkea oppimaani. Tärkeintä oppia ehkä olivatkin ne kokemukset kun uskalsin olla läsnä ihmisten kanssa, ne hetket kun koin antavani jotain toiselle ihmiselle, jotain enemmän kuin päivittäiset lääkkeet tai ruokalusikalliset. Mielestäni hoitotyö voi olla enemmän, sen tulee olla enemmän ja erityisesti muistisairaiden kanssa tämä korostuu. Kun kognitiiviset taidot, lähimuisti ja toiminnanohjaus heikkenevät, ihminen tarvitsee valtavasti henkistä tukea ja ymmärrystä ympärilleen. Tarvitaan tunnetaitoja ja uskallusta ja ennen kaikkea halua nähdä ihminen diagnoosien läpi. Muistisairauksista kirjoitankin lisää seuraavalla kerralla.

Kesän aikana asukkaat tulivat tutuiksi ja jättivät jälkensä sydämeeni. Ikävä tulee mutta nyt on aika jälleen palata koulun penkille ja sukeltaa mm. farmakologian ja lääkehoidon ihmeelliseen maailmaan. Tänä syksynä on myös vuorossa hoitotyön laaja opintokokonaisuus sekä harjoittelujakso. On mahtavaa päästä syventämään hoitotyön osaamistaan kun on jo monta kokemusta rikkaampi.

Mikä geronomi?

Syksyllä 2015 aloitin geronomi-opinnot vanhustyön koulutusohjelmassa Metropolia ammattikorkeakoulussa. Toinen opintovuosi on alkamassa ensi viikolla. Geronomi -sana on usein kuulijalle outo. Sen voi suomentaa vanhustyön asiantuntijaksi  tai osaajaksi. Geronomi -sana juontaa juurensa gerontologiasta ja geriatriasta. Gerontologia on monitieteistä ikääntymisen ja vanhenemisprosessin tutkimista kun taas geriatria on lääketieteen osa-alue joka keskittyy tutkimaan sairauksia ja niiden hoitomuotoja.

Mitä geronomi tekee? Tämä on usein jatkokysymyksenä kun kerron mitä opiskelen. Geronomi on kokonaisvaltaisen vanhustyön osaaja joka tukee hyvää ja osallistuvaa vanhenemista, edistää ikäihmisen hyvinvointia, terveyttä ja toimintakykyä. Geronomi voi toimia esimerkiksi vanhuspalvelujen tuottajana, koordinoijana, suunnittelijana ja kehittäjänä julkisella sektorilla, järjestöissä, säätiöissä ja yrityksissä. Kenttä on laaja ja erilaisia työmahdollisuuksia on olemassa. En vielä osaa sanoa minkälaisiin tehtäviin valmistuttuani haluan tähdätä. Uskon että se kirkastuu matkan varrella.

Ensimmäinen opintovuosi oli aikamoinen sukellus uuteen alaan ja koko ikääntymisen käsitteeseen. Vuoden varrella heräsi paljon pohdintoja ja kysymyksiä ja idea kokemusten ja ajatusten kirjoittamisesta ja jakamisesta alkoi elää mielessä. Vasta toisen vuoden kynnyksellä uskaltaudun perustamaan tämän blogin. Haluan jakaa opiskelukokemuksiani ja niiden myötä heränneitä ajatuksia ja samalla blogi toimii myös "matkapäiväkirjana" minulle jota joskus voin katsoa taaksepäin ja nähdä millaisia vaiheita ja ajatuksia matkaan kuului. Tervetuloa matkalle mukaan!

"Miksi tämä huojennus vanhetessani
Ehkä nuorena luulin kaikkea paljon vaikeammaksi
en tiennyt
että tarvitsee vain elää

ja aina 
elää vain tämä päivä"

-Kyllikki Villa-