Elegia Irikselle

Kirjallisuuskatsaukseni "8 kirjaa muistisairaudesta -kaunokirjallisuus kokemusmaailman sanoittajana" neljäntenä kirjana on John Baileyn Elegia Irikselle.

Muistelmat-kategorian teoksista valikoin mukaan brittiläisen kirjailija ja professori John Baileyn omaelämäkerrallisen muistisairauden ja parisuhteen kuvauksen. Kirjassa Bailey muistelee avioliittoaan kirjailija Iris Murdochin kanssa. Heidän yhteisiä vuosiaan varjosti Iriksen Alzheimerin tauti. Hän ajattelee Iriksen olevan monin tavoin entinen itsensä. Keskittymiskyky, kyky muodostaa yhtenäisiä lauseita ja lähimuisti ovat poissa mutta vanha kiltteys on hänessä edelleen. (Bailey 2001: 43.) John muistelee lämmöllä heidän yhteistä elämäänsä, molemmat tekivät kirjailijan työtä, tukivat toinen toistaan.

John ajattelee, että Iriksen muistista on kadonnut ajatustoiminta mutta jonkinlainen salainen tunnistusperiaate on säilynyt. Hän kuvailee, kuinka kipeä tarve on tuntea, ettei puolison ainutkertainen yksilöllisyys ole kadonnut kliinisen tilan yleisoireiden alle. Muistisairauden oireita John kuvaa jokapäiväisen yhteisen juttelun vähenemisenä ja ehtymisenä, kuinka kirjaimet ja sanat katoavat. Iriksen lauseet jäävät kesken, hän toistaa samoja kysymyksiä. John kokee ahdistavana, kun hän ei pysty auttamaan, vastaamaan Iriksen arvoituksellisiin kysymyksiin: “Tuntuu kuin omakin järkeni ja muistini pettäisivät.” Bailey kuvailee: “Alzheimerintauti on kuin salakavala sumu, jota tuskin huomaa ennen kuin kaikki ympäriltä on kadonnut. (Bailey 2001: 55-56, 58, 228.)

Huumori kuitenkin pelastaa usein, se tuntuu säilyvän viimeiseen asti. Laulaminen, entiset yhteiset kiusoittelevat pikku rituaalit, nauraminen, ne saavat Iriksen kasvoille säteilevän hymyn. Hämmentävissä hetkissä John ryhtyy vitsikkäästi parodioimaan heidän avuttomuuttaan. Iris on iloisella päällä ollessaan itsevarma, onnellisen vakuuttunut vilkkaasta ajatuksenvaihdosta heidän välillään, kun John käyttää tajunnanvirtaa ja älyttömiä lauseita. He löytävät yhteisen sävelen sanojen maailmasta. Hän ajattelee, että Iris saa lohtua heidän tutusta tavastaan kommunikoida, vaikkei puheen sisältö olekaan aina loogista. “Minä vastaan vitsein tai höpöhöpöfraasein, jotka häntä vielä naurattavat. Näin me siis olemme yhtä.” (Bailey 2001: 58-59, 241.)

Vaikka John löytää paljon hupaisia hetkiä ja lohdullisuutta heidän tilanteestaan, kuvaa hän myös Iriksen epätoivoa. Mittaamaton tyhjyys pelottaa Irista, hän jupisee usein ”olen minä pöllö, miksen minä..” John kuvaa Alzheimeria sairastavan kasvoja leijonamaisen levollisiksi, kasvot ovat usein ilmeettömät, ne kertovat poissaolosta, ne ovat kuin naamio jonka hymyn aikaansaaminen rikkoo. John pohtii kuinka paljon Alzheimeria sairastavat tiedostavat tilaansa, hän on tavannut ihmisiä, joista näkyy tuska siitä, ettei voi sanoa tai ajatella mitä haluaa. John tunnistaa Iriksessa huolen ajasta, siitä on poissa sen normaali etenevä muoto ja jäljellä pelkkä ikuinen ihmettely. Kysymys ”koska lähdetään” toistuu lakkaamatta joinakin päivinä. (Bailey 2001: 60-61, 71.)

John pohtii identeetin kysymystä muistisairaudessa. Hän ajattelee, että Alzheimer on varmaankin hirvittävin niille, jotka pitävät tiukimmin kiinni identiteetistään. Hän näkee Iriksen identiteetittömyyden “kuljettavan häntä hellävaraisemmin sairauden poissaolevan tyhjään maailmaan.” John pohtii mitä Iriksen sisimmässä tapahtuu, käsitteleekö hän sitä mitä parhaillaan tapahtuu, mistä sen voi tietää. Hän esittää väitteen, että vahvimman identiteetin omaavilla muistisairailla on vaikeampaa koska he eivät pysty jakamaan muille sisällään tapahtuvaa muovaantumista. (Bailey 2001: 258.)

Iriksen käyttäytyminen synnyttää paljon kysymyksiä joihin ei löydy vastausta, esim. miksi hän levittää joka ilta osan vaatteistaan Johnin sängynpuoliskolle. Hän tulkitsee, että Iris hyväksyy oman päivittäisen tilansa niin kuin mitään muutosta ei olisikaan. Luontainen hyvyys on korostunut muistisairauden myötä. Helppoina päivinä Iris kaipaa rakkaan ihmisen läsnäoloa ja hiljaisten kyynelten päivänä enemmän tukea, kun hän suree kadonnutta luovuuden maailmaansa, jonka hän aistii puuttuvan. Iris ilmaisee ”purjehtivansa pimeään” ja John pohtii, kertooko tämä kyvystä ymmärtää mitä on tapahtumassa. Voiko ihminen olla selvänäköinen ilman tajuntaa, joka tuottaa tällaisen ilmaisun? Vai voivatko sanat odottaa hiljaa piilossa aivoissa ja lähettää signaaleja joskus harvoin? (Bailey 2001: 72-73, 82, 85, 269 – 270.)

John kuvaa kuinka puolison näkökulmasta aika muuttuu merkityksettömäksi sekä eteen- että taaksepäin kun muistisairas menettää kosketuksen aikaan. Diagnoosin saaminen aiheuttaa vakavan tulevaisuuden huolen mutta samalla voi ymmärtää, että tulevaisuus ja menneisyys tavallaan menettävät merkityksensä. Täytyi katsoa lyhimmästä mahdollisesta perspektiivistä elämää. Hetkessä elämisen merkitys korostui. John kertoo: ”Nykyään suutelemme ja halaamme toisiamme paljon enemmän kuin ennen.” He tuntuvat jollain lailla sulautuneen yhteen, se on Johnin mielestä kauhistuttavaa toisinaan mutta myös lohdullista, rauhoittavaa ja normaalia. (Bailey 2001: 244, 275.)

Kirjan myötä syntyy kuva, että John on kirjoittamalla saanut jäsenneltyä Iriksen sairautta, sen vaikutusta heidän suhteeseensa ja on löytänyt jonkinlaisen hyväksynnän ja tasapainoisen tilan. Aavaluoman (2015) mukaan muistisairaus aiheuttaa haasteita parisuhteelle, on sopeuduttava jatkuviin muutoksiin arjessa ja vuorovaikutuksessa. Sairastuneen avun tarve lisääntyy ja se nostaa esille avuttomuuden ja tarvitsevuuden kysymyksiä. Rakkaus voi silti jopa syventyä suremisen prosessin rinnalla. Selviytymiskeinoja hoitavalle puolisolle ovat joustavuus, huumori, hyväksyntä, emotionaalinen tuki ja tunteiden purkaminen. (Aavaluoma 2015: 130-131.)