Tällä viikolla olen päässyt juttusille ikäihmisten kanssa, jotka molemmat sattuivat olemaan Karjalan evakkoja. He ovat lapsena joutuneet jättämään kotinsa ja kaiken taakseen sodan takia. Oli pysäyttävää kuulla, nähdä ja eläytyä siihen miten vuosikymmenten takainen trauma vieläkin nostaa kyyneleet silmiin ja näkyy ihmisessä. Tarinat koskettavat tässä ajassa erityisesti kun samaa tragediaa tapahtuu maailmalla tälläkin hetkellä. Kuulin myös tarinoita mm. steppi-esityksistä ja matkustelusta, eletyn elämän kirjoa laajalti siis.
Jäin miettimään muistoja ja sitä millä perusteella tietyt muistot jäävät mieleen elämään ja toiset unohtuvat. Miten ihmisen mieli toimii, miten muisti toimii. Onko unohtaminen joskus jopa armollisempaa? Miten aika vaikuttaa siihen millä tavoin omaa elämäntarinaa kerrotaan, sama tarina saa uusia sävyjä ja korostuksia kun elämänkokemus lisääntyy ja aikaa kertyy väliin, voi katsoa etäisyyden takaa tapahtunutta ja selittää sitä itselleen ja muille.
Aika tuo armon, aika muotoilee taaksejäänyttä elämää uusiin uomiin, asettelee sitä ja etsii vastauksia, löytääkin niitä välillä. Aika karkaa meiltä, se juoksee liian kovaa mutta se myös venyy hetkissä, tallentaa tunteita ja kokemuksia ihon alle ja mielen poimuihin.
"Elämän onni on eletyissä hetkissä" jotenkin näin luki 92-vuotiaan syntymäpäiväkortissa ja muitakin viisauksia häneltä opin. Näköalaa menneeseen elämään, joka tuntui lohduttavalta: "Miten voikin ihmisellä olla niin kiva ja vaiherikas elämä ettei sitä etukäteen osaa kuvitellakaan". Vanhana voi katsoa elämää taaksepäin ja nähdä elämän kaaren, kaiken hyvän ja huonon ja kuitenkin edelleen elää päivä kerrallaan kantaen mukanaan vuosien tuomaa näkemystä, viisautta ja kokemuksia. Unohtaen osan, muistaen osan, rikkaana elämän jättämistä jäljistä, arvista, kosketuksista, hyväilyistä, kivuista, nautinnoista..
 |
| Kuva: Pinterest |
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti