Nyt on eilen

"Kesäpukuinen ottaa kädestä ja sanoo että mennään suihkuun. En minä halua suihkuun! Minun on pakattava ja lähdettävä. Lippu on jo ostettu. Hän ottaa kädestä ja vie huoneeseen. Ovi on jo auki. Hän nostaa vaatteen ja laskee alas toisen... en minä halua. En minä halua olla ilman.. meillä ei olla ilman.. Äiti sanoo, että nuttu päälle ja äkkiä. Pojat kurkkivat nurkan takana ja hihittävät. Äiti sanoo, että naiset eivät esittele.. täälläkin pojat kurkkivat... pistävät naamansa joka paikkaan. Voi kun tulee pistävää vettä.. vesi koskee minua ja on kylmää... seinät laulavat ja on kylmää.. en halua olla ilman vaatetta. Pistää ja koskee niin kovaa.. pyyhe hankaa vatsalla. Siellä on pieni ja se ei olekaan.. Suihku putoaa ja naama on vihainen. Kädet hankaavat kovaa. Paita pannaan päälle äkkiä. Taas on kiire joka paikkaan. Vihainen naama sanoo, että lippu ei käy. Aika on mennyt ohi. Voi minua tyttöpoloista. Kuinka minulle nyt käy? Aika viheltää ohi."

Ote on Marija Vantin kirjasta "Vieras huone" jossa syväsukelletaan muistisairaan sisäiseen maailmaan. Kirjoitukset kulkevat sairauden etenemisen kanssa ja niiden myötä tulee ilmi kuinka ilmaisu ja ajatusmaailma pikkuhiljaa muuttuu ja haurastuu.

Kirjan myötä voi eläytyä muistisairaan maailmaan, kuvitella, ymmärtää edes hitusen. Tätä yritän paraikaa muistikodissa työharjoittelussa. Yrittämiseltä se tuntuukin, välillä toivottomalta kun ei toisen pään sisään näe. Miten saisin tietää ihmisen elämäntarinan, toiveet, pelot ja mielihalut kun hän ei sitä enää pysty "järkevästi" minulle sanoittamaan. On sanoja, enemmän tai vähemmän, välillä yksittäisiä, välillä lauseita, useita samoja sanoja peräkkäin. Sanojen varassa ei voi pelata enää. On ymmärrettävä sitä kaikkea muuta mitä ihminen ilmaisee. Onko se mahdollista? Salapoliisityötä, tulkintaa, miten tulkitsen oikein, teenkö johtopäätöksiä ilman että omat tunteeni sekoittuvat toisen tunteisiin? Pystynkö olemaan avoin, ilman ennakkokäsityksiä?

Hän on noussut ylös oma-aloitteisesti ensimmäistä kertaa koko päivänä ja ottaa minua kädestä ja sanoo "mennään". Menemme katsomaan oven läpi tuiskuavaa maisemaa. Hän puristaa kättäni ja silittää kädellään toista käsivarttani, tunnustelee kuka olen? Ajattelee minun olevan joku muu? En voi tietää. Seisomme vastakkain, välillä rinnakkain, hän ohjaa kättäni ja liikun mukaillen. Kannustan, hymyilen, katson silmiin, kysyn "tanssitaanko". Katseiden välillä tuntuu olevan utua mutta yhteys on vahva. Käsien ja kehojen yhteys, emme tarvitse sanoja. Otamme askelia yhdessä käytävällä, kuljemme rinnakkain, hän silittää kättäni, varmistaa että olen siinä.

Hän itkee. Menen vierelle. Hän nauraa vedet silmissä. Katsomme silmiin ja nauramme kovaan ääneen, emme tiedä mille. Tai minä en tiedä, ei se haittaa, silti naurattaa. Nauru tarttuu, itku tarttuu. Olen peili. Otan vastaan. Puristamme toinen toisiamme käsistä ja heijaamme edestakaisin. Hän ei haluaisi päästää irti. Voisinpa jäädä, hänen kanssaan, yhteiseen olemiseen, niin kauaksi aikaa kuin on tarve.

"Keinu vetää. Huojuu alas. Maa. Musta maa. Ääni on tyhjä. Käsi puristaa kylmää. Ei päästä pois. Kiiltävä on siinä. Kiinni. Keinu lämpenee. Lämmin valuu alas. Puro herää.. Lämmin käsi tulee. Ottaa ylös ja alas. Puhaltaa. Iho laulaa. Laulaa kotiin. Hyvin on. Kirkas palaa. Rätisee ja palaa. Käsi pitää kiinni. Ilo puristaa. Tuuli on märkä. Käsi pitää lujaa. Vie ylös ja pitää. Lujasti. Lämmin tulee, Ja hyvä."

-Marija Vantti: Vieras huone-

Kuva: Pinterest