Eksyneen muistikirja

Kirjallisuuskatsaukseni 7. kirja on Selja Ahavan Eksyneen muistikirja.

Kirjan päähenkilö Anna elää monessa ajassa samaan aikaan. Kerronta hyppelee menneisyyden ja nykyisyyden välillä, rakentaen pala palalta kuvaa Annan elämästä ja kokemuksista. Välillä ollaan Annan mielikuvituksen viemänä kävelyllä Jumalan kanssa, keskustellaan hänen kotiinsa ilmestyneen karhuperheen kanssa tai harhaillaan Lontoossa vailla tietoa päämäärästä. Annan tarina ei etene kronologisesti, vaan sitä valaistaan lukijalle hyppimällä ajasta ja paikasta toiseen, tietämättä mikä on todellista ja mikä kuviteltua.

Kerronnan kiehtova ja sadunomainen tapa saa lukijan ajattelemaan muistamisen ja unohtamisen merkityksiä. Anna ihmettelee miksi jotkut hetket jäävät mieleen ja toiset eivät. Olivatko mieleen jääneet jollain lailla erityisiä. Hän hämmästeli, millaisia asioita unohti ja millaisia muisti. Hän muisti tarkkoja yksityiskohtia paikoista: “punainen mattoteline, lohkeillut maali, ohut puhdas lumi, viemäriritilä, kahdeksassa ikkunassa valo.” Anna käytti muistikirjaa apunaan, hän ikään kuin keräsi itseänsä kirjoittamalla listoja ja keskittymällä tosiasioihin. (Ahava 2011: 27, 39.)

Ajantajun muutosta kuvaillaan ajan hajoamisena palasiksi “Se levisi kuin tilkkupeitto polvilla, kaikki palaset samankokoisina ja yhtä etäällä toisistaan. Niitä palasia Anna sitten ihmetellen katseli, pystymättä löytämään mitään suurempaa logiikkaa.” Kirjan rakenne on myös palamainen, perinteistä logiikkaa pakeneva. Joskus muistin palaset “nousivat sairaalan peitolta ilmaan, alkoivat tanssia ja menivät sikin sokin.” Anna suhtautuu tähän nauraen, tiedostaen että palaset lentelevät miten sattuu ja että se on silti “fantastista”. (Ahava 2011: 14.)

Anna muistaa kirkkaasti saaren, hänelle tärkeän paikan jonne hän mielessään matkaa, kun todellisuus ympärillä tuntuu sekavalta. Saareen liittyvät tunnemuistot ovat vahvoja ja siellä elettyä elämää sekä sen luontoa kuvaillaan tarkasti ja kauniisti. Saaressa oli myös hänen miehensä Antti, jonka traaginen, ennenaikainen kuolema ehkä aikaansai Annan mielen ja muistojen haurastumisen.

Unohtaminen aikaansaa monenlaisia ihmetyksen aiheita. “Jääkaappi piti vielä tarkistaa. Hämmästyksekseen hän löysi sieltä seitsemän litraa maitoa, miksi hän oli niin monta ostanut?” Annan mielikuvitus tuo hänen kotiinsa majailemaan karhuperheen, joka sotkee ja syö hänen ruokansa: “Keittiössä oli syöty. Anna oli käynyt kaupassa juuri edellisenä päivänä, mutta nyt ei ollut leipää, puurohiutaleita eikä banaaneja.” (Ahava 2011: 105, 100.) Ehkä Annan mieli kehittää selityksiä oudoille asioille, kuten sille että hän ei ollutkaan käynyt kaupassa, ehkä hänen mielikuvituksensa keventää unohtamista?

Annan unohtelu alkaa vaikuttaa hänen kotona pärjäämiseensä. Veli tulee auttamaan häntä radion ja tv:n käytön kanssa. “Kaukosäätimen nappulat olivat hänelle liian pieniä ymmärtää.” (Ahava 2011: 97). Anna eksyy pahasti kävelylenkillä ja hänet kuljetetaan kotiin poliisien kyydissä. Kun Anna unohtaa hellan päälle ja keittiössä syttyy tulipalo, veli alkaa järjestää asioita, vie lääkärille ja muistitesteihin. Anna kiukustuu, sanoo muistavansa ruokareseptit ulkoa, seuraavansa uutisia kahdella kielellä ja tietävänsä mitä kellarin kaapeissa on. (Ahava 2011: 149.)

Anna hukkaa tavaroita, tunteja ja sanoja. Hän kuvailee tunnetta seuraavasti: “Joku vetelee luudalla ja lapiolla, kitkee, kaivelee ja kovertaa, eksyttää metsään ja heittää lopulta desinfiointiainetta päälle. Tyhjentää päätä.” Anna takertuu konkreettisiin, selkeisiin asioihin, tekee listoja, kaipaa pakasterasioissa olevia marjojaan, häntä ahdistaa kun “yksityiskohdat varisivat pois paikoiltaan”. (Ahava 2011: 97-105, 106-107) Hän ikään kuin pitää kiinni itsestään kielen avulla, nimeämällä asioita, listaamalla havaintojaan. Kirjasta nousee esille ajatus minuuden ja kokemisen kyvyn säilymisestä, vaikka muistot haurastuvat eivätkä pysy järjestyksessä.

Kirjan sävy on lohdullinen ja päähenkilöään ymmärtävä. Annan mielikuvitusmaailma vaikuttaa korvaavan unohdettua, tuovan lohtua ja selitystä asioille. Kirjan lopussa Anna on vanha ja sairaalassa, Anna palaa mielessään saareen ja tekee matkaa sinne yhdessä jumalan kanssa. “Aatella että mä pääsin vielä käymään, sanoi Anna ja alkoi sitten kävellä hitaasti kohti kotipihaa.” (Ahava 2011: 205.)