Matkamusiikkia

Kirjallisuuskatsaukseni viimeinen eli 8. kirja on Emma Puikkosen Matkamusiikkia.

Tarinan päähenkilöt Iisa ja Aimo, Iisan puolison isä törmäävät Turun kauppatorilla ja siitä alkaa yhteinen automatka Aimon synnyinseudulle Savoon. 88-vuotiaalla Aimolla on muistisairausdiagnoosi ja hän haluaa päästä vielä viimeisen kerran tuttuihin lapsuuden maisemiin. Iisa on elämässään käännekohdassa, hän on tyytymätön nykyisessä työpaikassaan ja kipuilee suhteessaan puolisoonsa, joka asuu työn takia eri paikkakunnalla. Iisa tutustuu Aimoon ja heltyy lähtemään automatkalle viemään Aimoa synnyinseudulleen. Matkan myötä hän huomaa kuinka arjen paineet helpottavat, kun vain ajaa eteenpäin. Aimon ja Iisan välille syntyy lämmin ja ymmärtävä ystävyys.

Aimon muistisairauden ilmenemistä kuvaillaan hänen toimintansa kautta. Hän näkee kuolleen vaimonsa, jolta kysyy toistuvasti mikä päivä tänään on, ja kirjoittaa sen ylös muistilapulle. Hän elää muistilappujen keskellä ja poikansa avustamana. Arjen toimintojen kuvauksessa tulee ilmi lähimuistin pätkiminen. Aimo ei muista pukeutua, hän huomaa, ettei hänellä ole vaatteita, hän syö pöydälle unohtuneen banaanin ja hetkeä myöhemmin ihmettelee tyhjiä banaaninkuoria käsissään “minne sisus on mahtanut kadota.” Hän miettii, mikä päivä on, tarkistaa että hella on pois päältä, katsoo ulos ikkunasta, päättää lähteä tanssimaan ja kosimaan, tarkistaa taas hellan, istuu hetkeksi ja miettii, minne olikaan menossa. Hän muistaa välillä kirkkaasti, että hänen vaimonsa on kuollut, että hän on vanha ja että hän haluaa vielä kotiin, Savoon. (Puikkonen 2013: 38-40.)

Kirjassa puhuu myös hirvi, sivuhenkilönä, kahden matkalaisen matkaa metsästä seuraten. Hirvi aistii ja tietää heidän ajatuksensa ja kuvailee Aimon muistisairautta: “Ajattelen miestä ja hänen aivojaan, ne hohkavat niin että niistä pian näkee läpi. Viimeiseksi jäävät tunne ja kosketus. Siinä järjestyksessä katoaa muisti ihmisestä. Aikanaan nimet, sanat, ihmiset ja aika katoavat ja jäljelle jäävät ilo, suru, ahdistus ja toisen ihmisen lämmin iho. Kun Aimosta ei ole jäljellä kuin sienimäinen rihmasto josta tuulee läpi, hän tuntee vielä käden joka silittää hiuksia, tuntee ehkä iloa.” (Puikkonen 2013: 81.)

Matkan aikana Aimo eksyy kauppaan ja kuvittelee olevansa metsässä, hän kerää koriin kaikkea vihreää, syö suoraan irtokarkkilaareista ja saa peräänsä tuiman vartijan joka ei anna anteeksi Aimon toimintaa. Iisa pelastaa hänet pulasta ja pohtii matkan aikana, miten Aimon mieli toimii. Iisa näkee, että Aimo ikään kuin liukuu tämän paikan ja jonkin toisen paikan väliä. Välillä Aimolta unohtuu matkan päämäärä ja hän lähtee karkuun hotellihuoneesta, koska ei muista missä on. Iisa suhtautuu Aimoon lämpimästi ja hänen oma maailmankuvansa avartuu Aimon epäloogisen toiminnan myötä. He hulluttelevat tanssimalla sateessa, “He haistavat kesäisen metsän, matelevat hitaasti ja huutavat aina kun siltä tuntuu, seikkailut ovat tulossa heitä kohti, tässä ovat tämän tarinan sankarit.” Iisa ajattelee “mitä siitä vaikka ei osaisi enää kaupassa käydä.” (Puikkonen 2013: 96-97.)

Aimon päänsisäinen maailma aukeaa lukijalle hänen ajatusäänensä kautta. Aimo kokee olevansa monen ikäinen samaan aikaan: vanha mies autossa ja lapsi pellonlaidassa. Lapsuusmuistot päivien solahtelusta limittyvät nykyhetkeen: ”Juuri nyt tuntuu kuin sataisi pään läpi, kuvia on niin monta, kärpäset jotka surraavat kesäpäivinä ikkunalasia vasten, isän työkalulaatikko, minulla on kroppa, joka tykkäsi tanssia. Se minä olen. Tie vierii ikkunan takana, minä olen matkalla nyt, en muista minne, mutta matkalla.” Ajantajun nyrjähtämisen tunne välittyy Aimon ajatuksista: ”Maailma on kadottanut äärirajat. Ikään kuin kaikesta tuulisi läpi. Maailma ei ole enää sama kuin ennen: aamua ei enää seuraa iltapäivä vaan ilta, ja yhtäkkiä onkin taas keskipäivä” (Puikkonen 2013: 102-103.)

Aimo kuvailee, ettei mene kauaa, kun hän unohtaa “kuka minä oon ja minkäsorttista elämää oon pitänyt tärkeenä. Minä oon alkanu hajota päästä päin. Hirvittää vaan se, että tästäkö pitäis vielä läpi elellä.” Aimo saattaa unohtaa Iisan kesken matkan, ei tunnistakaan tätä. Iisa kuitenkin ohjaa tilanteet niin että Aimo pystyy rauhoittumaan ja luottamaan häneen, esimerkiksi suojatien ylittämisen jonka Aimo näkee uhkaavana ja epäselvänä. Iisa ajattelee: “Minä kannan sinut tästä yli. Annan kaikelle nimen niin että tulet taas omaksi itseksesi, pystyt tarttumaan johonkin.” (Puikkonen 2013: 107, 125-126.)

Iisa ymmärtää tuen tarpeen. Muistisairaan ihmisen ympärillä elävät voivat tukea minuutta ja antaa tarttumapintaa elämään. Tärkeintä on luottamuksen ja turvallisuuden tunne, joka kumpuaa muiden tavasta olla ja auttaa. Pohjavirta (2012) kuvaa Naomi Feillin perusajatusta empatiasta ja toisen tunteiden ymmärtämisestä. Se rakentaa luottamusta joka vähentää ahdistusta. Muistisairaan ihmisen hyvän hoidon ytimessä on ihmisen arvokkuuden näkeminen. (Pohjavirta 2012: 27.)

Kun he lopulta saapuvat Aimon lapsuuden maisemaan, järven rannalle, Aimo kokee ettei se vastaa hänen muistikuviaan. Aimo ajattelee “että sen kestää jos maanantai ja tiistai toisinaan vaihtavat paikkaa, mutta että oma järvi muuttuu vieraaksi, se on niinkuin ei olisikaan enää sydäntä.” Iisa saa Aimon pikkuhiljaa rauhoittumaan ja hyväksymään paikan ja he uivat järvessä tyytyväisinä. (Puikkonen 2013: 134.)

Hirven kertojaäänellä maalataan synkkää tulevaisuuden kuvaa Aimolle, jos hän joutuu hoitolaitokseen. “Jokainen päivä luisuu alta ja Aimolle puhutaan välillä, mutta ennen kaikkea hän katsoo seinää ja ikkunaa.” Hirvi kuvailee kuinka muistisairaus käperryttää Aimon kädet kokoon, kuinka lihakset eivät muista miten tartutaan lusikkaan, kuinka numerot ja nimet katoavat. Sanoista voimakkaimmat jäävät: perkele ja sinä. Viimeiseksi on vielä katse ja mumina. (Puikkonen 2013: 139.)

Iisan ja Aimon yhteinen matka ja sen riemastuttavat kokemukset vapaudesta ja luonnon keskellä kiitämisestä vailla huolia luovat vastakohdan tulevaisuudenkuvalle jossa Aimo on hoitolaitoksessa. Kirja tuo esiin muistisairauden takaa ihmisen, hänen ajatuksensa, toiveensa, toimijuutensa ja itsemääräämisoikeuden tarpeen. Se antaa lukijalle mahdollisuuden ymmärtää ihmisyyttä ja ihmisen tarvetta elää loppuun asti “sensorttista elämää, jota on pitänyt tärkeänä.” (Puikkonen 2013: 107.)