Kirjallisuuskatsaukseeni "8 kirjaa muistisairaudesta -kaunokirjallisuus kokemusmaailman sanoittajana" valikoitui myös Alice LaPlanten romaani Hämärän huoneet.
LaPlanten teos on fiktiivinen murhamysteeri, jossa liikutaan
Alzheimeria sairastavan käsikirurgi Jennifer Whiten mielen sisällä. Jenniferin
naapuri ja läheinen ystävätär on murhattu ja epäilyt kohdistuvat Jenniferiin
alusta alkaen. Hän ei muista, että ystävätär on kuollut tai onko hänellä ollut
osuutta asiaan. Hänen muistinsa epäluotettavuus tekee tarinan kiehtovaksi ja
syyllistä selvitetään kirjan loppuun asti. Juonta kuljetetaan eteenpäin
Jenniferin näkökulmasta. Perheen historiaa, vaiettuja salaisuuksia ja
ihmissuhteita valotetaan hänen mieleensä pala palalta nousevien muistojen
kautta. Kirjassa on myös katkelmia hänen muistikirjastaan, johon ovat
kirjoittaneet hänen lisäkseen hänen lapsensa, henkilökohtainen hoitajansa sekä
murhattu ystävättärensä. Tarina on arvoituksellisen palapelimäinen ja jännitys
säilyy loppuun asti.
Muistisairaan Jenniferin kokemusmaailmaa kuvataan uskottavasti ja
syntyy vaikutelma, että kirjailijalla on kokemusta muistisairauksista.
LaPlanten oma äiti sairasti Alzheimeria ja siihen liittyvät kokemukset ovatkin
olleet romaanin perustana. Hän on halunnut sukeltaa muistisairaan ihmisen mielen
sisään, yrittänyt ymmärtää miltä tuntuu, kun muistot hapertuvat. Jenniferillä
on kirkkaita hetkiä jolloin hän muistaa erityisesti vanhoja tapahtumia mutta
lähimuisti kuvataan epäluotettavana. Hän turvautuu muistikirjaansa: “Kun
kaikki on hämärän peitossa, kun joku viittaa tapahtumaan tai keskusteluun, jota
en muista, lehteilen muistikirjaani. Joskus sen lukeminen lohduttaa minua,
joskus taas ei. Se on tajuntani pyhä kirja.” (LaPlante 2012: 11.)
Muistikirjan kautta piirtyy kuva Jenniferin tilan
ailahtelevuudesta, hänellä on huonoja ja hyviä päiviä. Hän ei aina tunnista
tytärtään ja poikaansa tai hänen luonaan asuvaa omaa hoitajaansa. Hän kuvailee
ihmisiä ympärillään ulkoisesti, ei muista nimiä, havaitsee joskus jotain tuttua
heidän piirteissään. Tilanteita piirretään lukijalle usein dialogin kautta,
esimerkiksi kun Jennifer kuvaa kuinka hän on eksyksissä parin korttelin päässä
kotoaan keskellä tietä. Hänen tyttärensä saapuu hätiin: “Odottakaa! Olen
hänen tyttärensä! Olkaa kilttejä, älkää kutsuko poliisia! Kiitos, kiitos. Kuka
hänet vetikään pois tieltä, kiitos.” “Äiti, ole kiltti äläkä tee tällaista!
Pelästytit meidät kaikki.” Johon Jennifer vastaa: “Missä minä olen? Mikä
sinun nimesi on?” (LaPlante 2012: 40-41.)
Jenniferin kokemusmaailma hahmottuu myös kuvauksista joissa hän
tiedostaa muistisairauden oireita: “En tiedä teidän nimiänne. Omien lasteni.
Kasvonne näen selkeänä, ja siitä olen kiitollinen. Muut kasvot hämärtyvät
tunnistamattomiksi. Huoneet on sinetöity ja vailla ovia, vailla tietä sisään
tai ulos. Ja kylpyhuoneista on tullut oudon vaikeita löytää.” (LaPlante
2012: 176.)
Fadjukoffin
(2010) mukaan Erik H. Erikson (1950) esitteli ensimmäisenä identiteetin
käsitteen. Identiteetin rakentamiseen kuuluu käsityksen muodostaminen omasta
yksilöllisyydestä, arvoista ja päämääristä, joihin elämässä pyrkii.
Identiteetin rakentuminen on aina yksilön ja ympäristön vuorovaikutusprosessi.
(Fadjukoff 2010: 179.) Työelämään, uraan arvostettuna käsikirurgina liittyvät
muistot kuvataan kirkkaina, Jennifer muistaa tarkasti lääketieteellisen
ajattelun, leikkaussaliin liittyvät rutiinit ja potilaan diagnosoinnin. Hän
kuvittelee olevansa vielä työelämässä, karkaa hoitopaikastaan, suunnistaa
entiseen työpaikkaansa sairaalaan ja esiintyy niin vakuuttavasti, että kollegat
eivät heti tajua hänen tilaansa. Työidentiteetti on hänessä vahvana ja hän
ikään kuin takertuu siihen.
Lukija on usein Jenniferin kanssa työhön liittyvien muistojen
matkassa, kunnes paljastuu todellinen tilanne: “Sitten huoneessa tapahtuu
eräänlainen seisminen liikahdus, enkä ole enää leikkaussalissa. En näe
leikkauspöydälle nukutettua potilasta. Sen sijaan katselen sänkyä, jossa on
myttyyn menneet kukkakuvioiset lakanat. Ei mitään tuttua.” (LaPlante 2012:
150.) Eksyksissä olemisen tunne välittyy kuvauksista vahvasti.
Jenniferin elämää hoitokodissa kuvataan lohduttomasti: ”Päivät
ovat muuttuneet vuosisadoiksi tässä paikassa. Milloin olen tuntenut auringon
lämmön? Milloin viimeksi kädelleni laskeutui kärpänen tai hyttynen? Milloin
viimeksi saatoin mennä yöllä kylpyhuoneeseen ilman, että joku aineellistuu
vierelleni? Nykimään yöpukua lantioni ympärille. Kiskomaan niin lujaa, että
etsin jälkikäteen mustelmia. Ei maitoa. Kahvia, minä sanon, mutta kukaan ei
kuuntele. Sellaista täällä on.” (LaPlante 2012: 185, 187.)
Usein kuvataan, kuinka Jennifer on epätietoinen käyttäytymisestään
ja ihmettelee kun hoitajat tarttuvat häneen. Hänelle annetaan usein
rauhoittavia lääkepistoksia ja syy jää hämärän peittoon. Tällaiset kuvaukset
vahvistavat lukijan empaattista eläytymistä muistisairaan kokemusmaailmaan,
epätietoisuuteen ja siitä kumpuavaan ahdistukseen. Perinteisessä hoitotyössä unohdetaan helposti emotionaaliset
tarpeet -rakkaus, lohtu, mielekäs tekeminen, mukaan ottaminen ja minuuden
ylläpitäminen. On kuitenkin mahdollista auttaa muistisairasta ihmistä
vahvistamaan minuuttaan ja vapauttaan. (Semi 2015: 10.)
Hämärän huoneet sai ensimmäisenä fiktiivisenä kirjana terveyden ja
lääketieteen kirjallisuuden The Wellcome Book Prize -palkinnon. Palkintoraati
näki kirjan olevan osoitus kaunokirjallisuuden kyvystä kertoa sairauden
ytimestä ja sielusta enemmän kuin tietokirjallisuus. (Flood 2011.)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti