Vanha kuningas turvapaikassaan

Geronomiopintojeni lopputyönä tein kirjallisuuskatsauksen "8 kirjaa muistisairaudesta -Kaunokirjallisuus kokemusmaailman sanoittajana". Aiemmin julkaisin esittelyn Edelleen Alice -kirjasta. Tässä katsauksen toinen kirja: Arno Geigerin Vanha kuningas turvapaikassaan.

Geiger kirjoittaa oman isänsä sairastumisesta Alzheimeriin ja isäsuhteestaan. Isän lapsuuden perheen historiaa käydään läpi sekä avioliittoa kirjoittajan äidin kanssa. Kirjoittaja pohtii isäsuhdettaan samalla kun kuvailee, miten muistisairaus etenee ja millaisia piirteitä sen myötä isässä nousee esille. Käydään läpi lapsuusmuistoja, muun muassa kotitalon rakentamista ja isän toimeliasta elämäntapaa joka näkyy hänessä loppuun asti.

Geiger hahmottaa kirjoittamisen kautta miksi isä oli luonteeltaan sellainen kuin oli, miten sota-ajan kokemukset muovasivat häntä. Isän nuoruutta väritti toinen maailmansota ja hän joutui kamppailemaan päästäkseen lopulta ehjänä kotiin. Geiger ymmärtää kuinka traumaattinen kokemus tuo pitkä matka sodasta kotiin oli isälle. Kun isän paikantaju sairauden myötä hämärtyy, hän kokee voimakasta koti-ikävää ja on omassa kodissaankin jatkuvasti “lähdössä kotiin”. Geiger yrittää ymmärtää isän toista todellisuutta elävää mieltä. “Asiat kiertävät jatkuvasti kehää, kuolleet, elävät, muistikuvat, unenomaiset hallusinaatiot, lauseiden riekaleet, joille ei löydy merkitystä.” (Geiger 2012: 9.)

Geiger näkee muistisairauden ulkopuolisen silmin. Halu ymmärtää on keskiössä, lämpö ja empatia isää kohtaan kuultaa rivien välistä. Isäsuhde, tai suhde vanhempiin ei varmaan koskaan ole vailla säröjä ja vaikeutta. Aikuisena tai ehkäpä vasta keski-ikäisenä on mahdollista kohdata oma vanhempansa ja sairaus antaa myös mahdollisuuden uudella tavalla lähestyä vanhempaansa. “Huomasin tunteideni muuttuneen isää kohtaan. Ja minä muutuin itsekin. Tauti vaikutti jotenkin meihin kaikkiin.” (Geiger 2012: 59.)

Isän muisti heikkenee, hän ei muista minuuttia myöhemmin kenen kanssa on puhunut puhelimessa ja missä tavarat ovat, aina jotkut muut olivat siirtäneet tai varastaneet ne. Ilmeni päähänpinttymiä ja toistuvia askarruttavia asioita kuten “kestääkö vinossa oleva pihakoivu seuraavan myrskyn.” (Geiger 2012: 50.) Isän ilmaisuun kehittyi ällistyttävän omaperäistä logiikkaa. Kun hän ei tuntenut enää omaa kotitaloaan ja lasten esittäessä todisteeksi osoitekilven, hän totesi että joku on voinut siirtää kilven. Isän mielikuvituksellinen tulkinta osoitti melkoista päättelykykyä. Isän tilaa kuvataan myös näin: “Usein on kuin hän ei tietäisi mitään ja ymmärtäisi kaiken.” (Geiger 2012: 53, 186.) Ihmisestä tulee muille ikään kuin mysteeri, jota he yrittävät ratkaista.

Isästä näkyi vieraaksi käyneen maailman aiheuttama pohjaton kodittomuuden tunne ja siihen yhdistyi vakaa ajatus siitä, että paikanvaihdos poistaisi kodittomuuden. Isä halusi jatkuvasti pois, ilmoitti lähtevänsä kotiin, vaikka oli kotonaan. Hän tarkoitti haluavansa pois tilanteesta, jossa koki olevansa vieras ja onneton. Tuo tilanne oli oikeastaan hänen sairautensa, ei paikka. Sairaus kulki hänen mukanaan jatkuvasti ja aiheutti paikantajun hämärtymisen. Hänen perheensä näki tuon koti-ikävän tunteen päivittäin muttei voinut helpottaa sitä. (Geiger 2012: 55.)

Eräässä kotiinlähtö-tilanteessa Geiger ymmärtää, että faktojen kertominen ei paranna tilannetta, ettei isälle kannata inttää että “hän on jo kotona”. Hän vastaa isän ilmoitukseen “lähteä kotiin”, hyväksymällä sen. Isän pyytäessä neuvoa miten löytää kotiin, hän suostuttelee isän odottamaan ja ehdottaa että he lähtevät hetken päästä yhdessä kotiin. Loppuilta kuluu leppoisasti, isä jää tyytyväisenä odottamaan, unohtaa kotiinlähdön, ja hänet saatellaan nukkumaan. (Geiger 2012: 97-98)

Kotona pärjääminen hoitajien ja muiden apujen varassa käy lopulta liian vaikeaksi ja isä muuttaa hoitokotiin. Isän sairaus aaltoilee, tulee huonoja päivä ja jaksoja jolloin isä ei suostu hoitajan avustamana suihkuun, näkee harhoja ja käyttäytyy vihamielisesti muita kohtaan. Näiden kokemusten läpi Geiger näkee syvemmälle, syihin jotka aiheuttavat käytöksen. Isän harhat saattoivat olla perua sotakokemuksista. Kirjassa kuvataan, kuinka joidenkin hoitajien kanssa isä oli aina leppoisampi ja vaikeatkin hetket menivät kivuttomasti. Isän sairaus vaati lähipiiriltä paljon ymmärrystä ja kärsivällisyyttä. Geiger kuvaa yhteisiä lämminhenkisiä keskusteluita isän kanssa joiden kautta kuva isän persoonallisuudesta piirtyy lukijalle.  

“Ainoa jäljellä oleva yhteisyyden tila, jota kannatti kokeilla, oli maailma isän tajuamana.” Geiger oivaltaa, ettei muistisairasta kannata pakottaa maailmaan joka ei ole hänen omansa, tärkeintä oli rauhallisen tunnelman luominen. Hänen ja isän välinen vuorovaikutus onnistui useimmiten ja heidän suhteensa kehittyi jopa paremmaksi kuin aiemmin. Geiger toteaa kirjan loppupuolella, että on oppinut suhtautumaan maailmaan avoimemmin. “Tämä on jossain mielessä päinvastaista sille, mitä Alzheimerin taudista sanotaan yleensä - että se katkaisee yhteyksiä. Joskus yhteyksiä syntyy.” (Geiger 2012: 117-118, 179.)

Edelleen Alice

Minulla on työn alla kirjallisuuskatsaus, jossa tarkastelen miten kaunokirjallisuudessa kuvataan muistisairauden kokemusmaailmaa. Esittelen tässä erään katsaukseen valikoituneista kirjoista; Lisa Genovan Edelleen Alice. Kirjan pohjalta on tehty myös elokuva jonka pääosassa Julianne Moore eläytyy Alicen rooliin Oscar-palkinnon arvoisesti.

Alice Howland, 50-vuotias kognitiivisen psykologian professori havaitsee muistissaan lisääntyviä ongelmia. Varhain puhjenneen Alzheimerin taudin diagnoosi tulee lopulta hänelle melkoisena yllätyksenä. Sairaus etenee nopeasti, kirjan tapahtumat sijoittuvat kahden vuoden ajanjaksolle. Tarinan kautta lukija hahmottaa sairauden kaaren, Alzheimerin taudin etenevän luonteen.

Genova kuvaa Alicen kamppailua ja ajatuksia ymmärtävästi ja lämmöllä. Lukija pystyy eläytymään ärtymykseen kun leipoessa jouluvanukkaan ainesosat unohtuvat tai miten hätä tuntuu kehossa hänen eksyessä tutulla juoksulenkillä. “Ihmisiä, autoja, busseja ja kaikenlaista sietämätöntä meteliä kohisi ja kieppui hänen ympärillään ja ohitseen. Hän ummisti silmät. Hän kuunteli oman verensä pauhua ja sykettä korvien takana.” 

Alice käsittelee sairastumistaan läpi kirjan, hänen äänensä on pääosassa kun kuvataan tilanteita, esimerkiksi muistitestejä, joissa hänen lähimuistinsa joutuu koville.

“Alice nielaisi pakokauhunsa, ja se asettui raskaana ja kömpelönä heti pallean yläpuolelle ja hankaloitti hengitystä. Joko hänen polkunsa tarinan yksityiskohtiin olivat tukossa tai hänellä ei ollut sähkökemiallista voimaa koputtaa tarpeeksi kuuluvasti niitä majoittaviin hermosoluihin”.

Lohduttomuus ja avuttomuus etenevän sairauden edessä nousee tarinan myötä usein pintaan. “Hän kuvitteli että hänen Alzheimerinsa oli kuin tämä Lighthouse Beachin meri -esteittä vyöryvä, julma, tuhoisa. Hänen aivoissaan ei vain ollut rantapenkereitä suojaamassa hänen muistojaan ja ajatuksiaan tuholta.” Kun näköaisti tekee tepposia ja kodin eteisen matto näyttääkin syvältä aukolta jonne voi pudota, Alice toteaa “aivoni ovat kännissä”. Sairaus epäloogisuudessaan ja epäreiluudessaan sanoitetaan “päässä asustavaksi piruksi, joka raastoi sinne holtitonta ja epäloogista tuhon polkua.” Hän tajusi kuinka menneisyys irtautui nykyisyydestä kun hän ei muistanut yhtä selkeästi kuopukseensa liittyviä muistoja verrattuna esikoiseensa.

Alice jatkaa työssään Harvardin professorina jonkin aikaa diagnoosin saamisen jälkeen. Kirjassa seurataan miten lähimuistin haurastuminen alkaa vaikuttaa työntekoon. Hän ei itse aina tunnista omaa suoriutumistaan ja joutuu kohtaamaan taitojensa heikentymisen opiskelijoiden palautteen muodossa. Työstä luopuminen on Alicelle kova pala, hänen identiteettinsä on voimakkaasti rakentunut työn kautta.

“Hän ei enää kuulunut sinne. Koko siinä Harvardin suurellisessa mahtavuudessa ei ollut tilaa kognitiivisen psykologian professorille jonka kognitiivinen psyyke oli rikki” 

Marja Saarenheimo esittää Muistamisen vimma -teoksessaan ihmisen arvon määräytyvän pitkälti sen mukaan, mitä hän on elämässään saavuttanut. Muistisairauden iskeminen menestyneeseen professoriin on siksi erityisen kauhistuttavaa. Alicen minä on ollut voimakkaasti sidoksissa saavutuksiin ja asemaan. Kun muisti haurastuu, säilyykö meissä kuitenkin jokin? Jokin perustavanlaatuisempi kuin muistojen rakentama minuus? (Saarenheimo 2012: 178-180.)

Alice pohtii identiteettiään, mitä hänestä jää jäljelle ja löytää itsestään uusia puolia ja taipumuksia: “Sitä mukaa kun Alicen kyky pysyä perässä monen hengen mutkikkaissa keskusteluissa heikkeni, hän oli herkistynyt sille mitä sanottiin, ruumiinkielelle ja ääneen lausumattomille tunteille.” Tässä korostuu toiveikkuus ja ajatus siitä ettei muistisairauden eteneminen tarkoita pelkästään menetyksiä. Kun kognitiiviset taidot hapertuvat, jokin muu korostuu; tunteet ja aistit herkistyvät.

Alicen tarinassa on paljon luopumisen ja menetyksen tuskaa. Hän kokee ahdistusta siitä ettei jonain päivänä enää tunnistaisi läheisiään. Alkuvaiheessa diagnoosin jälkeen hän määrittää sairaudelle tavallaan rajat kysymällä itseltään tietyt muistia testaavat kysymykset (Lasten lukumäärä, asuinpaikka, mikä kuukausi jne.). Hän kirjaa itselleen ohjeet tulevaisuuteen, sitä hetkeä varten kun ei enää löydä vastauksia. Alice haluaa itse määrittää milloin hänen elämänsä ei enää ole elämisen arvoista ja ohjeistaa itsemurhan lääkkeillä. Se kuitenkin epäonnistuu koska hän unohtaa mitä oli tekemässä kesken toiminnan.

Alicen kertojanääni muuttuu loppua kohden, siitä tulee katkonaisempaa, perheenjäsenten nimet häviävät (esim. tytär on “vauvojen äiti” ja puoliso John on “joku mies”). Mennyt ja nykyisyys sekoittuvat kun pintaan nousee vanha suru kauan sitten tapahtuneesta äidin ja sisaren kuolemasta. Tunnekokemus on hänelle täysin totta siinä hetkessä vaikka tapahtunut on menneisyyttä. Mieli palaa vanhaan koska lähimuisti heikkenee.

Puoliso ja lapset joutuvat käsittelemään sairauden tuomia muutoksia ja he kipuilevat kukin omalla tavallaan, John pakenee työhön koska ei kestä katsoa Alicen sairauden etenemistä. Näyttelijäksi aikova Lydia taas löytää lopulta uudenlaisen merkityksellisemmän yhteyden äitiinsä, hänellä on halu ymmärtää miltä sairaus tuntuu eikä hän vaikuta pelkäävän äidin muuttumista. “Lydia kurotti lautasten ja lasien ja vuosien etäisyyden yli ja piteli äitiään kädestä. Alice puristi hänen kättään ja hymyili.” He löytävät uuden yhteisen harrastuksen näytelmien lukemisesta kun Alice kiinnostuu tunneilmaisusta uudenlaisen herkkyytensä myötä. 

Alice saa lohtua lasten ja lastenlasten seurasta vaikkei aina muista heitä kirkkaasti. Läsnäolosta ja muiden parissa olemisesta tulee hänelle tärkeää, hän pitää elämästä kiinni. Äidiltä peritystä perhoskaulakorusta tulee hänelle merkityksellinen. Hän muistaa kuinka pienenä itki perhosten lyhyttä elämää ja äiti lohdutti ettei lyhyen elämän tarvitse olla surullinen “katso, niillä on kaunis elämä.”

Muistisairaus näyttäytyy monella tapaa abstraktina, kokemukseen on vaikea päästä käsiksi. Edelleen Alice kuitenkin tuo kokemuksen ymmärrettävään muotoon sairastuneen näkökulman kautta. Lukija matkaa yhdessä Alicen kanssa eläytyen hänen tunnemaailmaansa. Surun ja luopumisen lisäksi kirjan sivuilla pilkahtelee toiveikkuus, elämän kauneus ja hetkessä elämisen merkityksellisyys. Kirja ei määritä Alicea sairauden kautta vaan piirtää hänestä kokonaista ihmiskuvaa, hän säilyttää itsensä, hän on edelleen Alice.

Still Alice -elokuvan juliste

Tietokone tutuksi

Kirjoitus on julkaistu toukokuussa 2017 Työste-hankkeen blogissa

Myllypuron Senioritalon asukkaat olivat nostaneet esille toiveen yksilöllisestä tietokoneen käytön ohjauksesta. Heillä on ollut ryhmämuotoista ohjausta mutta sen lisäksi kaivattiin yksilöohjausta. Geronomiopiskelijat tarttuivat toiveeseen ja aluksi järjestettiin yhteinen infotilaisuus, jossa kartoitettiin ihmisten tarpeita ja varattiin aikoja ohjaukseen. Saimme arvokkaita vinkkejä, linkkejä ja neuvoja SenioriVerkon työntekijöiltä. SenioriVerkko -hyvinvointia mobiilisti (2014-2017) on projekti, jonka päätavoitteena on edistää iäkkäiden toimintakykyä ja osallisuutta tieto- ja viestintätekniikan kautta.

Aluksi hieman jännitti riittäisikö oma osaaminen tietokoneasioissa ja mietitytti millaisia pulmia tulisi eteen. Nämä huolet osoittautuivat kuitenkin turhiksi ja meidät otettiin lämmöllä ja innolla vastaan. Neljänä iltapäivänä istuimme Senioritalon kerhohuoneessa läppäreiden äärellä ja ihmettelimme niiden käyttöä. Onnistuimme auttamaan osallistujia monenlaisissa asioissa, esimerkiksi sähköpostin, Facebookin ja tekstinkäsittelyohjelman käytössä sekä neuleohjeiden hakemisessa, Yle Areenan katselussa ja Skypen käytössä. Etsimme kuvahaulla juuri oikeanlaista kuvaa pöllöneulekuviosta, vaihdoimme Facebookin profiilikuvan mieluisaksi, hioimme tekstinkäsittelyohjelmalla tiedotetta ja asettelimme sitaatteja järjestykseen. Kirjauduimme myös Omakanta -sivuille ja tutkimme diagnooseja ja reseptejä. Monenlaista ihmetystä tuli eteemme mutta lopulta yhdessä pähkäily toi ratkaisun.

Palvelut siirtyvät kiihtyvällä tahdilla verkkoon ja palveluntarjoajien näkökulmasta tämä nähdään yleensä pelkästään positiivisena. Usein kuitenkin tuntuu, että palvelun käyttäjien näkökulma tuppaa unohtumaan. Helposti oletetaan, että verkossa olevat palvelut ovat tasa-arvoisesti kaikkien saatavilla. Näin ei kuitenkaan ole, moni iäkäs tuntee olevansa pakotettu tietokoneen käyttöön eikä taitoja välttämättä ole. Onnekkailla on läheisiä, jotka huolehtivat opastuksesta tai verkossa asioinnista heidän puolestaan. Ohjauksen tarpeeseen on onneksi herätty ja monenlaisia hankkeita ja projekteja tietokoneen käytön mahdollistamiseksi on syntynyt.

Konkreettisen ohjaamisen ja neuvojen lisäksi nuo vierekkäin vietetyt hetket taisivat olla muullakin tavalla merkityksellisiä. Juttua syntyi paljon muustakin kuin vain tietokoneesta, kun oli kiireetöntä aikaa. Vieressä istuminen ja yhdessä oleminen uuden opettelun äärellä jätti tunteen, kuinka tärkeää tällainen yksilöllinen ohjaaminen on. Pystyimme tukemaan heitä arjessa selviytymisessä näiden ohjauskertojen myötä. Tarve tämän tyyppiselle ohjaamiselle oli suuri ja toivon mukaan jatkossakin tätä tukea voitaisiin järjestää.

Kylässä Juttutuvalla

Kirjoitus on julkaistu toukokuussa 2017 Työste-hankkeen blogissa

Ikäihminen kotiympäristössä -harjoittelujaksolla pääsin tutustumaan Työste-hankkeeseen, sen toimijoihin ja Myllypuron alueen verkostoihin. Tein tutkimusmatkaa hanketyöskentelyn moninaiseen maailmaan. Hankkeen eräänä kokeiluna oli Yläkiventie 2-4:n talojen kivijalkatoiminnan kehittäminen. Kevään aikana geronomiopiskelijoiden ryhmä oli projektiopinnoissaan ideoinut uutta toimintaa Juttutuvaksi nimettyyn tilaan yhdessä asukkaiden kanssa. Viiden viikon aikana tutustuin kivijalkatoimintaan ja alueen asukkaisiin.

Olin mukana perjantaisin kävelyporukan matkassa Myllypuron ympäristössä ja torstaisin pidimme jumppatuokioita. Hyödynsin pilates-ohjaajan osaamistani ja sovelsin tuoleilla tehtävään jumppaan pilates-liikkeitä ja hengitysharjoitteita. Käytimme pilatespalloja, joiden myötä moni sai uusia liikkeellisiä oivalluksia. Jumppa houkutteli mukaan uusiakin asukkaita ja nostatti yhteishenkeä. Kokeilimme myös tanssillista improvisaatiota musiikin tahtiin ja hieroimme toistemme hartioita. Ymmärsin että yhdessä liikkuminen ja kosketus ovat avaimia yhteyden syntymiseen ihmisten välillä. Kun on hieronut naapurinsa hartioita, on luonnollisesti helpompaa tutustua ja keskustella. Se rikkoi mielestäni “jäätä” ihmisten väliltä ja tunnelma oli katossa kun jumpan jälkeen kahvittelimme valtavan kokoisten korvapuustien kera. Jumppakärpäsen puraisemat Juttutupalaiset aikovat jatkaa jumppaamista, seinältä löytyvät ohjeet ja omat pilatespallotkin he innostuivat hankkimaan

Neulepuikkojen suihke ja kahvin leijaileva tuoksu iloisen puheensorinan seassa. Kahvipöydässä ja käsitöiden äärellä tarinoitiin arjen tapahtumista ja menneisyyden muistoista vuorotellen. Aloittelevana sukankutojana ihastelin Juttutupalaisten käsityötaitoja, villasukkiakin oli kertynyt tilaan valtava pino. Yhdellä erityisosaamisena olivat lapaset, toisella sukat ja kolmas virkkasi neuleliiviä ilman ohjetta. Osa pisteli menemään kanavatöinä kauniita maisemakuvia. Kuuntelin tarinoita eletystä elämästä, kovista kohtaloista, ilon hetkistä, vaikeuksien voittamisesta, sinnikkyydestä. Aistin naisten keskuudessa vahvaa vertaistukea, auttamisen halua ja ymmärrystä. Käsitöiden äärellä oli helppo puhua vaikeistakin asioista, kenties jakaa sellaistakin josta ei ole aiemmin pystynyt puhumaan.

Juttutupa on eräänlainen olohuoneen jatke, kuten asukkaat itse sitä kuvasivat. Sinne on helppo tulla kahvittelemaan ja jutustelemaan. Loppukeväällä asukastila laajenee ja se antaa uusia mahdollisuuksia toiminnan kehittämiselle. Järjestimme Juttutuvalla ideapajan, jossa yhteiskehittämisen menetelmillä kirjattiin ylös ajatuksia yhteisöllisyydestä ja tilan toiminnasta. “Toiveiden tila” otsikon alle käytävään sai kirjata asioita, joita haluaisi uudessa tilassa kokea, nähdä, kuulla tai haistaa. Learning Cafe -menetelmän avulla eri pisteillä pohdittiin uusia toiminnan muotoja esim. koottiin kukan terälehtiin määreitä siitä millainen on hyvä yhteisö. Valtavaa yleisömenestystä emme saavuttaneet mutta aktiivisen porukan kanssa synnytimme uusia toteuttamiskelpoisia ideoita ja pohdimme yhteisöllisyyden merkitystä. Seinälle hahmotellun yhteisöllisyysjanan mukaan yhteisöllisyys koetaan tällä hetkellä heikoksi mutta tulevaisuudessa sen toivotaan vahvistuvan.

Toiseen ideapajaan tuli alueen kouluikäisiä lapsia piipahtamaan ja heiltä saatiin lisää ideoita tilan käyttöön. Tämän myötä heräsi toiveikkuus sukupolvien välisen yhteisen toiminnan mahdollisuuksista. Tulevassa Ravintolapäivä -tapahtumassa (20.5.17) Juttutupalaiset esittelevät tiloja ja pyrkivät saamaan lisää asukkaiden ideoita uusien tilojen suhteen. Toiveita kivijalkatoiminnan uudenlaisesta kukoistuksesta on siis ilmassa. Asukkaat kokivat, että ilman Työste-hanketta, he eivät olisi saaneet Juttutuvan toimintaa heräämään henkiin. He saivat hankkeen myötä tärkeää tukea ja kannustusta. Toive uusien osallistujien suuremmasta määrästä on edelleen toteutumatta mutta kaikki mahdollisuudet siihen ovat olemassa.

Harjoittelun tiimoilta olin muutamana päivänä alueen kotihoidon matkassa sekä tutustumassa Myllypuron monipuoliseen palvelukeskukseen. Sain solmittua yhteyden kivijalkatoiminnan ja palvelukeskuksen välille järjestämällä esittelytilaisuuden Juttutuvalle. Monille keskuksen toiminta ei ollut tuttua ja asukkaat innostuivat ideasta. He suunnittelivat myös tekevänsä yhteisen tutustumisretken palvelukeskukselle. Kotihoidon kanssa kartoitimme mahdollisuuksia saada saattaja-apua sellaisille asukkaille, jotka eivät itsenäisesti pääse osallistumaan kivijalkatoimintaan.

Oivalsin kuinka tärkeää tällaisessa hanketyöskentelyssä on osoittaa aitoa kiinnostusta ja olla kiireettömästi läsnä ihmisten parissa. Siinä ovat mielestäni tärkeimmät lähtökohdat kun jalkaudutaan kokeilujen ja kehittämisen ajatuksella. Koen että tämän lyhyen harjoittelujakson aikana pääsin lähelle asukkaita ja tavoitin heidän kokemuksiaan asuinympäristöstään. Toivon että toimintani vaikutti positiivisesti asukkaiden osallisuuden kokemukseen ja antoi pienen piristysruiskeen yhteisöllisyyden kehittymiselle. Harjoittelun päätyttyä muistelen lämmöllä Juttutuvassa koettuja hetkiä ja ihania ihmisiä, jotka ottivat minut avosylin vastaan. Ainutlaatuinen tutkimusmatkani Työsteen polulla oli antoisa ja opettavainen kokemus, olen siitä kiitollinen.

Nyt on eilen

"Kesäpukuinen ottaa kädestä ja sanoo että mennään suihkuun. En minä halua suihkuun! Minun on pakattava ja lähdettävä. Lippu on jo ostettu. Hän ottaa kädestä ja vie huoneeseen. Ovi on jo auki. Hän nostaa vaatteen ja laskee alas toisen... en minä halua. En minä halua olla ilman.. meillä ei olla ilman.. Äiti sanoo, että nuttu päälle ja äkkiä. Pojat kurkkivat nurkan takana ja hihittävät. Äiti sanoo, että naiset eivät esittele.. täälläkin pojat kurkkivat... pistävät naamansa joka paikkaan. Voi kun tulee pistävää vettä.. vesi koskee minua ja on kylmää... seinät laulavat ja on kylmää.. en halua olla ilman vaatetta. Pistää ja koskee niin kovaa.. pyyhe hankaa vatsalla. Siellä on pieni ja se ei olekaan.. Suihku putoaa ja naama on vihainen. Kädet hankaavat kovaa. Paita pannaan päälle äkkiä. Taas on kiire joka paikkaan. Vihainen naama sanoo, että lippu ei käy. Aika on mennyt ohi. Voi minua tyttöpoloista. Kuinka minulle nyt käy? Aika viheltää ohi."

Ote on Marija Vantin kirjasta "Vieras huone" jossa syväsukelletaan muistisairaan sisäiseen maailmaan. Kirjoitukset kulkevat sairauden etenemisen kanssa ja niiden myötä tulee ilmi kuinka ilmaisu ja ajatusmaailma pikkuhiljaa muuttuu ja haurastuu.

Kirjan myötä voi eläytyä muistisairaan maailmaan, kuvitella, ymmärtää edes hitusen. Tätä yritän paraikaa muistikodissa työharjoittelussa. Yrittämiseltä se tuntuukin, välillä toivottomalta kun ei toisen pään sisään näe. Miten saisin tietää ihmisen elämäntarinan, toiveet, pelot ja mielihalut kun hän ei sitä enää pysty "järkevästi" minulle sanoittamaan. On sanoja, enemmän tai vähemmän, välillä yksittäisiä, välillä lauseita, useita samoja sanoja peräkkäin. Sanojen varassa ei voi pelata enää. On ymmärrettävä sitä kaikkea muuta mitä ihminen ilmaisee. Onko se mahdollista? Salapoliisityötä, tulkintaa, miten tulkitsen oikein, teenkö johtopäätöksiä ilman että omat tunteeni sekoittuvat toisen tunteisiin? Pystynkö olemaan avoin, ilman ennakkokäsityksiä?

Hän on noussut ylös oma-aloitteisesti ensimmäistä kertaa koko päivänä ja ottaa minua kädestä ja sanoo "mennään". Menemme katsomaan oven läpi tuiskuavaa maisemaa. Hän puristaa kättäni ja silittää kädellään toista käsivarttani, tunnustelee kuka olen? Ajattelee minun olevan joku muu? En voi tietää. Seisomme vastakkain, välillä rinnakkain, hän ohjaa kättäni ja liikun mukaillen. Kannustan, hymyilen, katson silmiin, kysyn "tanssitaanko". Katseiden välillä tuntuu olevan utua mutta yhteys on vahva. Käsien ja kehojen yhteys, emme tarvitse sanoja. Otamme askelia yhdessä käytävällä, kuljemme rinnakkain, hän silittää kättäni, varmistaa että olen siinä.

Hän itkee. Menen vierelle. Hän nauraa vedet silmissä. Katsomme silmiin ja nauramme kovaan ääneen, emme tiedä mille. Tai minä en tiedä, ei se haittaa, silti naurattaa. Nauru tarttuu, itku tarttuu. Olen peili. Otan vastaan. Puristamme toinen toisiamme käsistä ja heijaamme edestakaisin. Hän ei haluaisi päästää irti. Voisinpa jäädä, hänen kanssaan, yhteiseen olemiseen, niin kauaksi aikaa kuin on tarve.

"Keinu vetää. Huojuu alas. Maa. Musta maa. Ääni on tyhjä. Käsi puristaa kylmää. Ei päästä pois. Kiiltävä on siinä. Kiinni. Keinu lämpenee. Lämmin valuu alas. Puro herää.. Lämmin käsi tulee. Ottaa ylös ja alas. Puhaltaa. Iho laulaa. Laulaa kotiin. Hyvin on. Kirkas palaa. Rätisee ja palaa. Käsi pitää kiinni. Ilo puristaa. Tuuli on märkä. Käsi pitää lujaa. Vie ylös ja pitää. Lujasti. Lämmin tulee, Ja hyvä."

-Marija Vantti: Vieras huone-

Kuva: Pinterest

Memories

Tämä teksti löytyi toisesta blogistani jota en toistaiseksi päivitä. Se on kirjoitettu viime syksynä eli sijoittuu geronomi-opintojen alkuun.

Tällä viikolla olen päässyt juttusille ikäihmisten kanssa, jotka molemmat sattuivat olemaan Karjalan evakkoja. He ovat lapsena joutuneet jättämään kotinsa ja kaiken taakseen sodan takia. Oli pysäyttävää kuulla, nähdä ja eläytyä siihen miten vuosikymmenten takainen trauma vieläkin nostaa kyyneleet silmiin ja näkyy ihmisessä. Tarinat koskettavat tässä ajassa erityisesti kun samaa tragediaa tapahtuu maailmalla tälläkin hetkellä. Kuulin myös tarinoita mm. steppi-esityksistä ja matkustelusta, eletyn elämän kirjoa laajalti siis.

Jäin miettimään muistoja ja sitä millä perusteella tietyt muistot jäävät mieleen elämään ja toiset unohtuvat. Miten ihmisen mieli toimii, miten muisti toimii. Onko unohtaminen joskus jopa armollisempaa? Miten aika vaikuttaa siihen millä tavoin omaa elämäntarinaa kerrotaan, sama tarina saa uusia sävyjä ja korostuksia kun elämänkokemus lisääntyy ja aikaa kertyy väliin, voi katsoa etäisyyden takaa tapahtunutta ja selittää sitä itselleen ja muille.

Aika tuo armon, aika muotoilee taaksejäänyttä elämää uusiin uomiin, asettelee sitä ja etsii vastauksia, löytääkin niitä välillä. Aika karkaa meiltä, se juoksee liian kovaa mutta se myös venyy hetkissä, tallentaa tunteita ja kokemuksia ihon alle ja mielen poimuihin.

"Elämän onni on eletyissä hetkissä" jotenkin näin luki 92-vuotiaan syntymäpäiväkortissa ja muitakin viisauksia häneltä opin. Näköalaa menneeseen elämään, joka tuntui lohduttavalta: "Miten voikin ihmisellä olla niin kiva ja vaiherikas elämä ettei sitä etukäteen osaa kuvitellakaan". Vanhana voi katsoa elämää taaksepäin ja nähdä elämän kaaren, kaiken hyvän ja huonon ja kuitenkin edelleen elää päivä kerrallaan kantaen mukanaan vuosien tuomaa näkemystä, viisautta ja kokemuksia. Unohtaen osan, muistaen osan, rikkaana elämän jättämistä jäljistä, arvista, kosketuksista, hyväilyistä, kivuista, nautinnoista..

Kuva: Pinterest

Oppimisen äärellä

Lokakuu livahti opintojen tiimellyksessä niin etten ehtinyt kuin ajatella blogiin kirjoittamista. Syksyn opintoihin on mahtunut huimasti kokemuksia, ajatuksia ja oppimisen hetkiä. Lukukausi alkoi farmakologian ja lääkehoidon kurssilla, johon sisältyvä lääkelaskennan osuus aiheutti ylimääräisiä sydämen tykytyksiä. Mikään matematiikkaan liittyvä ei ole kuulunut vahvuuksiini ja tälläkin kertaa sain taistella itseni kanssa jotta pääsisin läpi tentistä, jossa ei saanut olla yhtään virhettä. Toisella yrittämällä onnistuin ja sain huokaista helpotuksesta. 

Lääkehoidon maailma oli uusi ja ihmeellinen, lääkeaineiden ja lääkkeiden nimet vain vilisivät päässä kilpaa niitä opiskellessa. Erilaisten case-tehtävien avulla ymmärrys lääkkeiden vaikutuksesta ja yhteisvaikutuksesta aukesi ja erityisesti ikääntymismuutokset ja iäkkäiden lääkehoito oli oleellinen osa tätä kurssia. Omankin lääkekaapin sisältö alkoi kiinnostaa uudella tavalla. Apteekissa asioidessani kyselin farmaseuteilta tarkentavia kysymyksiä ja huomasin puhuvani melkein samaa kieltä. Eläinlääkärissä seniorikissani kanssa asioidessa tuli vastaan tuttuja lääkeaineita ja pääsin taas pätemään. Heräsi kunnioitus lääkäreiden osaamista kohtaan, kuinka paljon heidän täytyykään ymmärtää ihmiskehosta ja lääkeaineista. Syksyn aikana pääsin myös harjoittelemaan verensokerin mittaamista, injektion pistämistä ihon alle (hui!), silmätippojen laittamista ja muita hoidollisia toimenpiteitä. Näistäkin selvisin kunnialla vaikka jännitys oli aikamoinen. 

Syksyn laaja gerontologisen hoidon ja hoivan opintokokonaisuus piti sisällään muistikuntoutujan kohtaamisen opintoja, gerontologista kuntoutusta ja geronteknologiaa, hoitotyön ergonomiaa, saattohoidon ja kuoleman teemojen käsittelyä sekä projektiopinnot joiden myötä kehitettiin yhdessä työelämän toimijoiden kanssa uusia ideoita ja toimintamalleja. Projektien satoa saatiin ihailla messuilla joissa projektit esiteltiin. Lukukausi huipentuu ensi viikolla alkavaan gerontologisen hoidon ja hoivan viisiviikkoiseen harjoittelujaksoon jota jo innolla ja jännityksellä odotan.

Syksyn mittaan olen pohdiskellut oppimista ja tiedon omaksumista.Tuntuu että maailmassa on äärettömästi tietoa eikä sitä koskaan ehdi omaksua tarpeeksi. Riittämättömyyden tunne ja tietoähky valtaavat usein mielen. Aivot ovat kovilla kun tietoa tulvii vauhdilla eikä oma mieli pysy aina perässä. Oppiminen vaatii aikaa ja erityisesti sellainen oppiminen joka ei onnistu ulkoa opettelemalla vaan tarvitsee ymmärrystä sekä syvempää ajatustyötä. Olenkohan aiemmin joutunut näin paljon miettimään ja pohtimaan muissa opinnoissani? Geronomi-opintoihin liittyy paljon sellaista jota ei voi ns. opetella, vaan joutuu tutkiskelemaan itseään ja omia ajattelutapojaan, kyseenalaistamaan asioita. On ollut yllättävää huomata kuinka tärkeää itsetuntemuksen syventäminen on ja jollakin tapaa omat käsitykset ja arvot ovat myös muotoutuneet uuteen uskoon. Kun liikutaan ihmisyyteen kuuluvien syvien asioiden äärellä, kuten kuolema, etiikka ja ihmisarvo, ei tietysti ole ihme että se herättää mielessä monenlaista liikettä. Joutuu kohtaamaan itselle vaikeita asioita ja käsittelemään niitä, se on antoisaa mutta myös raskasta.